 |
| Rota fortunae in codice Burano (circa AD 1230) |
“Carmina burana” -nimellä
tunnettu käsikirjoitus lienee kuuluisin kokoelma keskiaikaista runoutta, suuri yleisö
tuntee kokoelman epäilemättä erityisesti C. Orffin tekstien pohjalta tekemän
sävellysteoksen kautta. Kuitenkin myös alkuperäisiä sävellyksiä on levytetty. Tämä
kokoelma runoja löydettiin 1800-luvulla, ja vasta tältä ajalta on peräisin
nimitys ”Carmina burana”, ”Benediktbeuernin lauluja”. Käsikirjoitus on laadittu
vuoden 1230 tienoilla, sen runot ovat suurimmaksi osaksi tätä aikaisempia. Kokoelma
on hyvin vaihteleva tasoltaan ja sisällöltään; CB-kokoelmaan kuuluu mm. nuoruuden
ja kevään iloista kertovia runoja, juomalauluja sekä teatteria. Runot on
kirjoitettu latinaksi, osa myös kansankielillä.
Alla on suomennoksineen kolme runoa, jotka aiotaan käsitellä 26.3. Verkkoselainten asetuksista riippuen palstat saattavat sekaantua. Pdf-versio säilyttää paremmin asettelun.
Carmina
buranan runot voidaan pääsääntöisesti luokitella kuuluviksi nk. goliardi- l.
vagantti-runouteen. ”Goliardi”-termin etymologia ei ole täysin selvä (Fichtner
1967: 230–237). Termiä ”goliardien runous” käytetään usein hyvin epätarkasti:
usein termin alle niputetaan kaikki keskiaikainen runous, jota ei voi pitää
uskonnollisena (Haskins 1982: 177). ”Goliardinen runous” ei ole keskiaikainen
termi (Riggs 1977: 65).
Goliardinen
runous yhdistetään 1100- ja 1200-lukujen kierteleviin pappisopiskelijoihin, goliardeihin
(t. clerici vagi). 1000-luvulta lähtien nämä kiertelevät opiskelijat vaeltelivat
oppilaitoksesta toiseen voidakseen seurata kuuluisien opettajien luentoja. Näihin
aikoihin myös moderni yliopistolaitos sai alkunsa. Paitsi että goliardit tunnetaan
kiertelevästä elämäntavastaan, säilyneiden lähteiden mukaan goliardit olivat
myös eräänlaisia aikakautensa kapinallisia. He hankkivat mainetta häiritsemällä
kirkkorauhaa esim. parodioimalla jumalanpalvelusmenoja ja osallistumalla
kirkkolauluun itse tehdyin, rivoin sanoituksin. Katolinen kirkko koki goliardit
uhkaksi arvovallalleen ja puuttui myöhemmin heidän kiertelevään elämäntapaansa.
(Haskins 1982: 177 & 184; Waddel 1968: 177−179 & 203−204.)
Vaikka
monet nk. goliardisen runouden teemat liittyvät kiertelevien opiskelijoiden
elämään, näiden runojen kirjoittajat eivät (ainakaan yleensä) olleet kierteleviä
opiskelijoita, vaan pikemminkin merkittävässä asemassa olevia, korkean sivistyksen
omaavia henkilöitä, esim. yliopisto-opettajia. On tietenkin muistettava, että
suurin osa tämän runouden kirjoittajista (kuten alla olevien runojen laatijat) on
jäänyt tuntemattomiksi. Eräs kuuluisimmista, Arkkipoeetta, tosin matkusteli,
mutta vietti (sikäli kuin tiedämme) suuren osan elämästään keisarillisessa
hovissa. Lisäksi on huomattava, että goliardinen runous on laulettua lyriikkaa,
jonka säveltäminen ja esittäminen vaativat koulutettuja muusikoita ja instrumentteja;
näitä tuskin kiertelevät opiskelijat pystyivät hankkimaan. Goliardinen runous,
maineestaan ja teemoistaan huolimatta, on kirjoitettu aikakautensa
sivistyskeskuksissa latinaa taitavalle sivistyneelle yleisölle, joka tätä runoutta
ymmärsi ja osasi arvostaa. Goliardiset teemat tässä runoudessa ovat siis
pikemminkin kirjallisia topoksia kuin kuvauksia kirjoittajiensa todellisesta
elämästä. Aiheesta tarkemmin, kts. esim. Dronke 1996: 21; Haskins 1982:
177−178; Raby: 340−341.
Kirjallisuutta
Carmina Burana mit
Benutzung der Vorarbeiten Wilhelm Meyers; kritisch herausgegeben von Alfons Hilka und Otto Schumann (1971).
Dronke, Peter (1996) The Medieval lyric.
Fichtner, Edward G. (1967) “The Etymology of Goliard.” Neophilologus, vol. 51, no. 1.
Haskins, Charles Homer (1982) The Renaissance of the Twelfth Century.
Raby,
Frederic James Edward (1957) A History of
Secular Latin poetry in the Middle Ages.
Rigg, Arthur George (1977) « Golias and other pseudonyms. » Studi
medievali. 3rd
series vol. 18.
Waddel,
Helen (1968) The Wandering Scholars.
Estas in exilium
Carmina burana -kokoelmassa runo nro
69. Aloitus muistuttaa monia saman aikakauden romaanisilla kielillä kirjoitettuja
runoja, jotka alkavat vuodenajan (yleensä kevään) kuvauksella ja siirtyvät sitten
kertojaminän rakkauselämän kuvaukseen. Runoilija on vielä jakanut runon selkeästi
kolmeen osaan säkeistöjen mukaan: 1. vuodenaika; 2. rakkaus; 3. rakkauden
kohde. Vahva vastakohta-asetelma: talven kylmyys vs. rakkauden lämpö.
1. Estas in exilium Kesä on
iam peregrinatur, jo lähtenyt (”oleskelee
maanpaossa”)
leto nemus avium ja lehto on hiljentynyt
cantu viduatur, intujen
iloisesta laulusta
pallet viror frondium, lehtien vihreys kalpenee
campus defloratur. niitty lakastuu.
Exaruit, Se, mikä
kukoisti,
quod floruit, kuivuu
quia felicem statum nemoris kun kylmän pahaenteinen voima
vis frigoris vie
sinistra denudavit ilon metsästä
et ethera silentio ja karkottamalla linnut
turbavit, tekee
exilio taivaan
dum aves relegavit. hiljaiseksi.
2. Sed amorem, Mutta rakkautta,
qui calorem joka
ruokkii
nutrit, nulla vis frigoris lämpöä, ei mikään
kylmän voima
valet attenuare, voi
heikentää,
sed ea reformare sillä rakkaus pyrkii
uudistamaan
studet, que corruperat sen,
minkä kylmän jähmeys
brume torpor. Amare on
turmellut. Katkerasti
(huom!
ei verbi amo, vaan amarus, adv.)
crucior, kärsin
morior kuolen
vulnere, quo glorior. haavasta, josta olen ylpeä.
Eia, si me sanare Voi, jos hän, joka iloitsee
haavoitutettuaan
uno vellet osculo, ”menestyksellisesti keihäällään”
sydäntäni,
que cor felici iaculo haluaisi minut
gaudet vulnerare! parantaa yhdellä ainoalla suudelmallaan!
3. Lasciva blandi risus, Hän on kujeileva, hänen
naurunsa (hymynsä?)
viehättävä,
omnes in se trahit visus. hän vetää kaikki katseet
puoleensa.
Labia Hänen
huulensa,
veneria aistilliset
tumentia ja
täyteläiset,
- sed castigate - dant errorem -vaikkakin hillitysti- viekoittelevat
leniorem, ”viattomaan
hairahdukseen”,
dum dulcorem kun ne suudellessa
instillant, favum mellis,
osculando, vuodattavat hunajan makeutta,
ut me mortalem negem aliquando. niin että tuntisin itseni
kuolemattomaksi
(oik.
kieltäisin olevani kuolevainen).
Leta frons tam nivea, ”Iloinen” (kaunis?) otsa
niin lumivalkoinen
lux oculorum aurea, silmien kultainen loiste
cesaries subrubea, hiuksien punerrus
manus vincentes lilia kädet liljoja kauniimmat (”voittavat
liljat”)
me trahunt in suspiria. saavat minut huokailemaan
(”vetävät huokauksiin”)
rideo, nauran
(hymyilen?)
cum video kun
näen
cuncta tam elegantia, kaiken tuon
hienostuneisuuden,
tam regia, niin
kuninkaallisen,
tam suavia, niin
suloisen,
tam dulcia. niin
ihanan.
Transit nix et glacies
CB 113. Myös tämä runo alkaa kevään
kuvauksella, josta siirrytään kertojan henkilökohtaisiin rakkaussuruihin.
Useita ilmeisiä viittauksia antiikin runouteen, vrt. esim. 1) Horatius: Solvitur acris hiems grata vice veris et
Favoni; 2) Ovidius: Hac amor, hac
odium t. Catullus: Odi et amo
(näistä ensiksi mainittu todennäköisempi esikuva koska tunnetumpi
kirjoitusaikana); sekä 3) Vergilius: Agnosco
veteris vestigia flammae.
1. Transit nix et glacies Lumi ja jää
väistyvät
spirante Favonio, Länsituuli puhaltaessa
terre nitet facies maan kasvot loistavat
ortu florum vario; lukuisten kukkien noustessa
et michi materies ja minulle aihe
amor est, quem sentio. on rakkaus, jonka tunnen.
Ad gaudia temporis (Vuoden)ajan
vallattomuus
nos ammonet ”kehottaa” meitä iloihin/
lascivia. vuodenaika
saa meidät vallattomiksi tms.
2. Agnosco vestigia Tunnen jälleen
rursus flamme veteris; vanhan liekin jäljet.
planctus et suspiria Valitukset ja huokaukset
nove signa Veneris, ovat uuden rakkauden
merkkejä,
a quo monet joista suru
tristia muistuttaa
amantes pre ceteris erityisesti rakastavaisia.
Ad gaudia...
3. Illa, pro qua gravior Hän, jonka vuoksi mieleni
kärsii
mens amorem patitur, rakkaudesta raskaasti
(raskaammin),
iusto plus asperior, on kovasydämisempi kuin
olisi kohtuullista;
nec michi compatitur. eikä hän jaa kärsimystäni.
Amans, et non mentior, On
totta, (oik. ”en valehtele”) että rakastunut
nec vivit nec moritur. ei ole elossa eikä kuollut.
Ad gaudia...
4. Hic amor, hic odium; Siellä
missä on rakkautta, siellä on myös vihaa,
quid eligam, nescio. enkä tiedä, kumman
valitsen.
Sic feror in dubium; Niinpä joudun
epätietoisuuteen,
sed cum hanc respicio, mutta kun katson häntä jälleen
me furatur inscium, hän tietämättäni varastaa ”sydämeni”
(oik. minut)
et prorsus deficio. ja voimani täysin pettävät.
Ad gaudia...
Non est finis precibus, Rukouksille ei ole loppua,
quamvis cantu finiam vaikka loppuu lauluni.
superis faventibus Jumalten suosiessa
adhuc illi serviam, yhä häntä palvelen
unde letis plausibus ”ja onnen suosiessa”
optata percipiam! saan sen mitä haluan!
Ad gaudia...
Estatis florigero tempore
CB nro 70. Miehen ja naisen
välinen dialogi, joka alkaa miehen sisäisellä pohdinnalla. Dialogin
tapahtumapaikkana ilmeinen Locus amoenus.
1. Estatis florigero tempore Kesän kukkivaan aikaan
sub umbrosa residens arbore, istuin puun varjossa,
avibus canentibus in nemore, lintujen laulaessa
lehdossa
sibilante serotino frigore, ja
myöhäisen viileyden ”kuiskatessa” (sibilo: viheltää,
mee Thisbes adoptato fruebar eloquio sähistä), nauttien Thisbeni
colloquens de Veneris blandissimo (valitsemasta) kaunopuheisuudesta,
commercio. keskustellen ”rakkaudesta”.
(Venus: Rakkauden
Jumalatar,
rakkaus; blandus: mm. viehättävä;
commercium:
mm. kauppa, seurustelu)
2. Eius vultus, Hän
kasvollaan,
forma, cultus kauneudellaan ja sivistyksellään
pre puellis, ylittää toiset tytöt,
ut sol stellis, aivan kuten Aurinko
sic prelucet. loistollaan himmentää
tähdet.
O inducet Oi, voisiko suunnitelmani
hanc nostra ratio, saada hänet suomaan
minulle läheisyytensä
ut dignetur suo nos beare consortio? ja tekemään minut onnelliseksi?
3. Nil ergo restat satius, Ei
siis ole jäljellä mitään sopivampaa
quam cecam mentis flammam keinoa
kuin paljastaa tunteideni
denudare diffusius. (mieleni) kätketty liekki avoimemmin.
Audaces Fortuna iuvat penitus. ”Onni suosii rohkeaa.”
his ergo sit introitus: Tällainen olkoon
aloitukseni:
4a. «Ignem cecum sub pectore, Pitkän aikaa ruokin
longo depasco tempore, näkymätöntä
liekkiä rinnassani.
qui vires miro robore Tuo liekki ihmeellisellä
voimalla
toto diffundit corpore. leviää koko ruumiiseeni.
4b. Quem tu sola percipere Sinä
yksin voit liekin ymmärtää
si vis, potes extinguere, ja,
jos haluat, sen sammuttaa,
meum semivivere ja minut, puolikuolleen,
felici ligans federe» sitoa onnelliseen liittoon.
4c. «Amoris spes est dubia, Rakkauden toivo on
epävarmaa,
aut verax aut contraria. se
voi olla totta (verax = totta puhuva) tai sen
Amanti necessaria vastakohta.
Rakastavalle on
virtutis est constantia tärkeää hyveen pysyvyys.
5a. Sed pre ceteris virtutibus est patientia Mutta hyveistä ennen
kaikkea
amoris famulantia kärsivällisyys
palvelee rakkautta.
5b. Sed et ignem, qui discurrit per precordia, Mutta anna jonkun toisen
sammuttaa tuli,
fac extinguat alia! joka
raivoaa rinnassasi!
5c. Noster amor non furtiva, non fragilia Rakkauteemme ei kuulu
amplexatur gaudia» salaisuuksia eikä katoavia
iloja.
6a. «Ignis, quo crucior, Liekki, joka minua
kiduttaa,
immo quo glorior, tai josta olen ylpeä,
ignis est invisibilis on näkymätön tuli.
6b. Si non extinguitur, Jos tulta ei sammuta
a qua succenditur, hän, joka sen sytytti,
manet inextinguibilis sitä ei voi sammuttaa.
7a. Est ergo tuo munere On siis sinun ”vallassasi”
me mori vel me vivere» (munus
= lahja, palvelus, tehtävä yms.),
kuolenko
vai elän.
7b. «Quid refers pro re pendula (Ehdotan
korjausta ”Quid REFERT” jolloin
vite pati pericula? käännös:)
Mitä hyödyttää kärsiä epävarman
asian
vuoksi hengenvaaraa?
8a. Est pater, est mater, Minulla on isä, äiti ja
veli,
est frater, qui quater jotka moittivat minua
die me pro te corripiunt, neljä kertaa päivässä
takiasi.
8b. Et vetulas per cellulas Vanhat naiset huoneissa
et iuvenes per speculas ja nuoret vartiopaikoilla
deputantes nos custodiunt; pitävät meitä/minua
silmällä.
9. Argumque centioculum Pelkään (”vapisen”)
satasilmäistä
plus tremo quam patibulum. Argosta enemmän kuin hirsipuuta.
10. Est ergo dignum Hyvätapaisen miehen
virum benignum tulee siis välttää
vitare signum, sellaista asioita,
unde malignum joista ilkeät juorut alkavat
murmur cursitat per populum». levitä
kansan keskuudessa.
11a. Times in vanum! Turhaan pelkäät!
Tam est arcanum, Salaisuus on sellainen,
quod nec Vulcanum etten ole huolissani edes Vulcanuksesta
curo cum sophisticis catenis. viekkaine kahleineen.
11b. Stilbontis more Merkuriuksen tapaan
Letheo rore Lethen vedellä
Argum sopore vaivutan Argoksen uneen
premam, oculis clausis centenis.» ja
suljen hänen sata silmäänsä.
12a. «In trutina mentis dubia Mieleni vaakakupissa
painavat (”kuohuvat”)
fluctuant contraria ristiriitaiset tunteet (epäilyt):
lascivus amor et pudicitia. kiihkeä rakkaus ja siveys.
12b. Sed eligo, quod video: Valitsen sen, minkä näen:
collum iugo prebeo, tarjoan kaulani (niskani?) ikeelle.
ad iugum tamen suave transeo». Ies,
johon itseni kiinnitän, on kuitenkin suloinen
(transeo
ad+ akk: siirtyä jnkn puolelle, liittyä jhk).
13. «Non bene dixeris Etkö ylistä
iugum secretum Veneris, Venuksen salaista iestä,
quo nil liberius, jota vapaampaa, ihanampaa,
nil dulcius, nil melius? parempaa ei ole?
14a. O quam dulcia Oi kuinka ihania
sunt hec gaudia! ovat nämä ilot!
Veneris furta sunt pia. Venuksen salaisuudet (furtum: varkaus,
varastettu
tavara, salaisuus) ovat pyhiä.
14b. Ergo propera Siispä kiiruhda
ad hec munera! ottamaan näitä lahjoja!
Carent laude dona sera». Liian myöhään tarjotut
lahjat eivät ansaitse kiitosta.
15. «Dulcissime! Totam Rakkahin! Annan itseni
subdo tibi me»! kokonaan sinulle!
Jari Nummen puolesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti