Petrus Lombardus & Thomas Aquinas

Benozzo Gozzoli, Tuomas Akvinolainen, n. 1470-75, Louvre
(vasemmalla Aristoteles, oikealla Platon)

Johdanto

Teologi Petrus Lombardus (1096–1164) toimi opettajana Notre Damen katedraalikoulussa sekä Pariisin piispana. Vaikka Pariisiin muodostuvassa yliopistossa oli useita teologeja, jotka vaikuttivat tulevien vuosisatojen teologisiin keskusteluihin (esim. Hugo Saintviktorialainen sekä Petrus Abelard), Lombardusta voi hyvällä syyllä pitää 1100-luvun vaikutusvaltaisimpana teologina. Syy tähän oli hänen Sentenssit-teoksensa (Sentenciae). Hän rakensi teoksensa systemaattisesti järjestettyjen teologisten ongelmien ympärille sekä kokosi kirkkoisiltä sitaatteja, jotka olivat relevantteja ongelmien ratkaisemiseksi. Koska kirkkoisät esittivät useissa tapauksissa vastakkaisia näkemyksiä, pyrki Lombardus myös esittämään ratkaisun siihen miksi kirkkoisät olivat erimielisiä. Sentenssit vaikutti suuresti tulevien vuosisatojen teologiseen keskusteluun, sillä 1200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien jokaisen teologian maisterin tuli luennoida niistä. Tämä perinne säilyi aina 1500-luvulle asti. Luennoista muodostetut Sentenssikommentaarit ovat yksi keskeinen lähde tutkittaessa keskiajan filosofiaa ja teologiaa.

Vaikka tekstejä kutsuttiin Sentenssikommentaareiksi, saattoi kommentaarien suhde Lombarduksen tekstiin olla hyvin löyhä. Toisin kuin esimerkiksi Aristoteles-kommentaareissa, teologit eivät kommentoineet Lombarduksten tekstiä sanasta sanaan. Tarkan kommentoinnin sijasta päähuomio oli itse Lombarduksen esittämässä ongelmassa, jonka maisteri pyrki ratkaisemaan.  Toisinaan myös Lombarduksen esittämä ongelma saattoi olla sivuseikka. Keskeisempi ongelma oli jokin aikalaiskeskustelussa noussut kysymys, joka saattoi liittyä hyvin löyhästi Lombarduksen esittämään ongelmaan.

Käsillä olevassa tekstissä Lombardus tarkastelee sitä tiesikö Kristuksen sielu kaiken, minkä Jumala tietää. Kirkon opin mukaan Kristus oli samaan aikaan sekä täysin Jumala että täysin ihminen. Lombarduksen kysymys koskee Kristusta ihmisenä. Siten ongelma ydin on, voiko ihmisen sielu olla kaikkitietävä siten kuin Jumala on. Lombarduksen mukaan Kristuksen sielu tiesi kaiken, minkä Jumala tietää, mutta sielu ei tiennyt yhtä täydellisesti. Myöhemmässä traditiossa kysymys Kristuksen sielun kaikkitietävyydestä oli yleisesti keskusteltu aihe Sentenssikommentaareissa. Kysymys oli myös filosofisesti kiinnostava, sillä sen ympärillä keskusteltiin muun muassa siitä kykenikö luotu tuntemaan äärettömyyden, ja mitä äärettömyyden tietäminen edellytti intellektuaaliselta kyvyltä. Lisäksi keskustelussa kehiteltiin myös intuitiivisen tiedon ja kokemuksen käsitteitä.

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) oli dominikaani, joka niin ikään vaikutti muun muassa Pariisin yliopistossa. Tuomas on ehkä tunnetuin keskiajan teologi, osittain siitä syystä, että katolinen kirkko nosti Tuomaan kirkon opettajan asemaan 1800-luvulla. Sydänkeskiajan tavan mukaan myös Tuomas luennoi Lombarduksen Sentensseistä. Nyt luettava teksti ei kuitenkaan ole Tuomaan Sentenssikommentaarista, vaan Summa theologiaesta, jonka kolmannen kirjan hän kirjoitti viimeisimpinä elinvuosinaan. Teksti käsittelee kuitenkin ongelmaa, jonka hän peri Lombarduksen Sentensseistä.

Tuomaan vastaus siihen, oliko Kristuksen sielu kaikkitietävä, oli toinen kuin Lombarduksen. Tuomaan mukaan Kristuksen sielu ei tiennyt kaikkea, minkä Jumala tietää. Kuten teksti osoittaa, Tuomas katsoi, että Kristuksen sielu oli kuitenkin kaikkitietävä, koska sana ’kaikkitietävyys’ voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Tuomaan teoriasta keskusteltiin ainakin 1300-luvulle asti. Yhtenä syynä tähän oli se, että 1200-luvun loppupuolelta lähtien Tuomas oli nostettu dominikaanien tärkeimmäksi opettajaksi, jota dominikaanien tuli seurata omassa opetuksessaan.

Teksti 1. Petrus Lombardus - Sententiae in IV libris distinctae lib. 3, dist. 14, cap. 1.

Si anima Christi habuerit sapientiam parem cum Deo, et si omnia scit quae Deus. Hic quaeri opus est, cum anima Christi esset sapiens sapientia gratuita, utrum habuerit sapientiam aequalem Deo, sive omnium rerum scientiam habuerit vel habeat, id est utrum omnia sciat quae Deus scit.

Quibusdam placet quod nec parem cum Deo habeat scientiam, nec omnia sciat quae Deus, quia in nullo creatura aequatur creatori. Cum igitur anima illa creatura sit, in nullo aequatur creatori: Ergo nec in sapientia. Non ergo habet aequalem sapientiam cum Deo, nec scit omnia quae Deus. Item, si anima illa aequalem habet cum Deo sapientiam, non ergo Deus in omni bono maiorem habet sufficientiam quam eius creatura.

Inducunt etiam auctoritates ad idem probandum. Ait enim propheta ex persona hominis assumpti: Mirabilis facta est scientia tua ex me, et non potero ad eam. Quod exponens, Cassiodorus ait: Veritas humanae conditionis ostenditur, quia homo assumptus divinae substantiae non potest aequari in scientia vel in alio. -- His aliis que pluribus rationibus et auctoritatibus nituntur, qui animam Christi asserunt nec parem cum Deo habere scientiam, nec omnia scire quae Deus; quia si omnia scit quae Deus, scit ergo creare mundum, scit etiam creare se ipsam.

Quibus respondentes, dicimus animam Christi per sapientiam gratis datam, in Verbo Dei cui unita est, quod perfecte intelligit, omnia scire quae Deus scit, sed non omnia posse quae potest Deus; nec ita clare ac perspicue omnia capit ut Deus; et ideo non aequatur creatori suo in scientia, etsi omnia sciat quae et ipse. Nec eius sapientia aequalis est sapientiae Dei, quia illa multo est dignior, dignius que et perfectius omnia capit quam illius animae sapientia. Ergo et in scientia maiorem habet sufficientiam Deus quam anima illa, quae dignior est omni creatura. -- Ad id Vero quod dicunt, si omnia scit, ergo scit creare mundum vel se ipsam, respondemus quod scientiam habet creandi mundum, sed non potentiam; et creandi animam, et scit quomodo Deus se ipsam creavit; habet ergo scientiam sui creatae, non sui creandae, quia non est creanda, sed creata.

Käännös (Guilio Silano, The Sentences.- Book 3, On the Incarnation of the Word. PIMS, 2010, p. 54–55.)

Since Christ's soul was wise by a freely given wisdom, here it is necessary to ask whether it had wisdom equal to God's, or whether it had or has knowledge of all things, that is, whether it knows all the things which God knows

It pleases some to hold that it neither has equal knowledge with God, nor knows all things which God does, "because the creature is in no way equated to the Creator." And so, since that soul is a creature, it is in no way equated to the Creator; and so it is not equal in wisdom. Therefore it does not have an equal wisdom with God, nor knows all things which God does. Also, if that soul has equal wisdom with God, then it is not the case that God has a greater sufficiency than his creature with regard to any good. They also set forth authorities to prove the same point.  -- It is in these and several other reasons and authorities that they find support who assert that the soul of Christ neither has an equal knowledge with God, nor knows all things which God knows; for if it knows all things which God knows, then it knows how to create the world, and so it also knows how to create itself.

Responding to them, we say that the soul of Christ, through a freely given wisdom, in the Word of God, to which it is united and which perfectly understands, knows all things which God knows, but cannot do all the things that God can do. Nor does it grasp all things as clearly and sharply as God does, so that it is not equated to its Creator in knowledge, even though it knows all things that he knows; nor is its wisdom equal to God's wisdom because the latter is much worthier and comprehends all things more worthily and perfectly than the wisdom of that soul. And so, even with regard to knowledge, God has a greater sufficiency than that soul, which is worthier than any creature. -- But as to their saying, 'If it knows all things, then it knows how to create the world or itself,' we respond that it has the knowledge to create the world, but not the power. So also with regard to the creation of the soul: it knows how God created it; and so it has knowledge of itself as Created, but not of itself as creating, because it is not creating, but is already created.

Teksti 2. Sancti Thomae de Aquino Summa - Theologiae IIIª q. 10 a. 2 co.

Ad secundum sic proceditur. Videtur quod anima Christi in verbo non cognoscat omnia. Dicitur enim Marci XIII, de die autem illa nemo scit, neque Angeli in caelo neque filius, nisi pater. Non igitur omnia scit in verbo.

Praeterea, quanto aliquis perfectius cognoscit aliquod principium, tanto plura in illo principio cognoscit. Sed Deus perfectius videt essentiam suam quam anima Christi. Ergo plura cognoscit in verbo quam anima Christi. Non ergo anima Christi in verbo cognoscit omnia.

Praeterea, quantitas scientiae attenditur secundum quantitatem scibilium. Si ergo anima Christi sciret in verbo omnia quae scit verbum, sequeretur quod scientia animae Christi aequaretur scientiae divinae, creatum videlicet increato. Quod est impossibile.

Sed contra est quod, super illud Apoc. V, dignus est agnus qui occisus est accipere divinitatem et scientiam, Glossa dicit, idest, omnium cognitionem.

Respondeo dicendum quod, cum quaeritur an Christus cognoscat omnia in verbo, dicendum est quod ly omnia potest dupliciter accipi. Uno modo, proprie, ut distribuat pro omnibus quae quocumque modo sunt vel erunt vel fuerunt, vel facta vel dicta vel cogitata a quocumque, secundum quodcumque tempus. Et sic dicendum est quod anima Christi in verbo cognoscit omnia. Unusquisque enim intellectus creatus in verbo cognoscit, non quidem omnia simpliciter, sed tanto plura quanto perfectius videt verbum, nulli tamen intellectui beato deest quin cognoscat in verbo omnia quae ad ipsum spectant. Ad Christum autem, et ad eius dignitatem, spectant quodammodo omnia, inquantum ei subiecta sunt omnia. Ipse est etiam omnium iudex constitutus a Deo, quia filius hominis est, ut dicitur Ioan. V. Et ideo anima Christi in verbo cognoscit omnia existentia secundum quodcumque tempus, et etiam hominum cogitatus, quorum est iudex, ita quod de eo dicitur, Ioan. II, ipse enim sciebat quid esset in homine; quod potest intelligi non solum quantum ad scientiam divinam, sed etiam quantum ad scientiam animae eius quam habet in verbo. Alio modo ly omnia potest accipi magis large, ut extendatur non solum ad omnia quae sunt actu secundum quodcumque tempus, sed etiam ad omnia quaecumque sunt in potentia nunquam reducta ad actum. Horum autem quaedam sunt solum in potentia divina. Et huiusmodi non omnia cognoscit in verbo anima Christi. Hoc enim esset comprehendere omnia quae Deus potest facere, quod esset comprehendere divinam virtutem, et per consequens divinam essentiam; virtus enim quaelibet cognoscitur per cognitionem eorum in quae potest. Quaedam vero sunt non solum in potentia divina, sed etiam in potentia creaturae. Et huiusmodi omnia cognoscit anima Christi in verbo. Comprehendit enim in verbo omnis creaturae essentiam, et per consequens potentiam et virtutem, et omnia quae sunt in potentia creaturae.

Ad primum ergo dicendum quod illud verbum intellexerunt Arius et Eunomius, non quantum ad scientiam animae, quam in Christo non ponebant, ut supra dictum est, sed quantum ad divinam cognitionem filii, quem ponebant esse minorem patre quantum ad scientiam. Sed istud stare non potest. Quia per verbum Dei facta sunt omnia, ut dicitur Ioan. I, et, inter alia, facta sunt etiam per ipsum omnia tempora. Nihil autem per ipsum factum est quod ab eo ignoretur. Dicitur ergo nescire diem et horam iudicii, quia non facit scire, interrogatus enim ab apostolis super hoc, Act. I, hoc eis noluit revelare. Sicut e contrario legitur Gen. XXII, nunc cognovi quod timeas Deum, idest, nunc cognoscere feci. Dicitur autem pater scire, eo quod huiusmodi cognitionem tradidit filio. Unde in hoc ipso quod dicitur, nisi pater, datur intelligi quod filius cognoscat, non solum quantum ad divinam naturam, sed etiam quantum ad humanam. Quia, ut Chrysostomus argumentatur, si Christo homini datum est ut sciat qualiter oporteat iudicare, quod est maius; multo magis datum est ei scire quod est minus, scilicet tempus iudicii. Origenes tamen hoc exponit de Christo secundum corpus eius, quod est Ecclesia, quae hoc ipsum tempus ignorat. Quidam autem dicunt hoc esse intelligendum de filio Dei adoptivo, non de naturali.

Ad secundum dicendum quod Deus perfectius cognoscit suam essentiam quam anima Christi, quia eam comprehendit. Et ideo cognoscit omnia non solum quae sunt in actu secundum quodcumque tempus, quae dicitur cognoscere scientia visionis; sed etiam omnia quaecumque ipse potest facere, quae dicitur cognoscere per simplicem intelligentiam, ut in primo habitum est. Scit ergo anima Christi omnia quae Deus in seipso cognoscit per scientiam visionis, non tamen omnia quae Deus in seipso cognoscit per scientiam simplicis intelligentiae. Et ita plura scit Deus in seipso quam anima Christi.

Ad tertium dicendum quod quantitas scientiae non solum attenditur secundum numerum scibilium, sed etiam secundum claritatem cognitionis. Quamvis igitur scientia animae Christi quam habet in verbo, parificetur scientiae visionis quam Deus habet in seipso quantum ad numerum scibilium; scientia tamen Dei excedit in infinitum, quantum ad claritatem cognitionis, scientiam animae Christi. Quia lumen increatum divini intellectus in infinitum excedit lumen creatum quodcumque receptum in anima Christi, non solum quantum ad modum cognoscendi, sed etiam quantum ad numerum scibilium, ut dictum est.

Käännös (Fathers of the English Dominican Province, Online Edition by Kevin Knight, 2008.)

Objection 1. It would seem that the soul of Christ does not know all things in the Word. For it is written (Mark 13:32): "But of that day or hour no man knoweth, neither the angels in heaven nor the Son, but the Father." Therefore He does not know all things in the Word.

Objection 2. Further, the more perfectly anyone knows a principle the more he knows in the principle. But God sees His Essence more perfectly than the soul of Christ does. Therefore He knows more than the soul of Christ knows in the Word. Therefore the soul of Christ does not know all things in the Word.

Objection 3. Further, the extent depends on the number of things known. If, therefore, the soul of Christ knew in the Word all that the Word knows, it would follow that the knowledge of the soul of Christ would equal the Divine knowledge, i.e. the created would equal the uncreated, which is impossible.

On the contrary, on Apocalypse 5:12, "The Lamb that was slain is worthy to receive . . . divinity and wisdom," a gloss says, i.e. "the knowledge of all things."

I answer that, When it is inquired whether Christ knows all things in the Word, "all things" may be taken in two ways: First, properly, to stand for all that in any way whatsoever is, will be, or was done, said, or thought, by whomsoever and at any time. And in this way it must be said that the soul of Christ knows all things in the Word. For every created intellect knows in the Word, not all simply, but so many more things the more perfectly it sees the Word. Yet no beatified intellect fails to know in the Word whatever pertains to itself. Now to Christ and to His dignity all things to some extent belong, inasmuch as all things are subject to Him. Moreover, He has been appointed Judge of all by God, "because He is the Son of Man," as is said John 5:27; and therefore the soul of Christ knows in the Word all things existing in whatever time, and the thoughts of men, of which He is the Judge, so that what is said of Him (John 2:25), "For He knew what was in man," can be understood not merely of the Divine knowledge, but also of His soul's knowledge, which it had in the Word. Secondly, "all things" may be taken widely, as extending not merely to such things as are in act at some time, but even to such things as are in potentiality, and never have been nor ever will be reduced to act. Now some of these are in the Divine power alone, and not all of these does the soul of Christ know in the Word. For this would be to comprehend all that God could do, which would be to comprehend the Divine power, and, consequently, the Divine Essence. For every power is known from the knowledge of all it can do. Some, however, are not only in the power of God, but also in the power of the creature; and all of these the soul of Christ knows in the Word; for it comprehends in the Word the essence of every creature, and, consequently, its power and virtue, and all things that are in the power of the creature.

Reply to Objection 1. Arius and Eunomius understood this saying, not of the knowledge of the soul, which they did not hold to be in Christ, as was said above (Question 9, Article 1), but of the Divine knowledge of the Son, Whom they held to be less than the Father as regards knowledge. But this will not stand, since all things were made by the Word of God, as is said John 1:3, and, amongst other things, all times were made by Him. Now He is not ignorant of anything that was made by Him.

He is said, therefore, not to know the day and the hour of the Judgment, for that He does not make it known, since, on being asked by the apostles (Acts 1:7), He was unwilling to reveal it; and, on the contrary, we read (Genesis 22:12): "Now I know that thou fearest God," i.e. "Now I have made thee know." But the Father is said to know, because He imparted this knowledge to the Son. Hence, by saying but the Father, we are given to understand that the Son knows, not merely in the Divine Nature, but also in the human, because, as Chrysostom argues (Hom. lxxviii in Matth.), if it is given to Christ as man to know how to judge--which is greater--much more is it given to Him to know the less, viz. the time of Judgment. Origen, however (in Matth. Tract. xxx), expounds it of His body, which is the Church, which is ignorant of this time. Lastly, some say this is to be understood of the adoptive, and not of the natural Son of God.

Reply to Objection 2. God knows His Essence so much the more perfectly than the soul of Christ, as He comprehends it. And hence He knows all things, not merely whatever are in act at any time, which things He is said to know by knowledge of vision, but also what ever He Himself can do, which He is said to know by simple intelligence, as was shown in I, 14, 9. Therefore the soul of Christ knows all things that God knows in Himself by the knowledge of vision, but not all that God knows in Himself by knowledge of simple intelligence; and thus in Himself God knows many more things than the soul of Christ.

Reply to Objection 3. The extent of knowledge depends not merely on the number of knowable things, but also on the clearness of the knowledge. Therefore, although the knowledge of the soul of Christ which He has in the Word is equal to the knowledge of vision as regards the number of things known, nevertheless the knowledge of God infinitely exceeds the knowledge of the soul of Christ in clearness of cognition, since the uncreated light of the Divine intellect infinitely exceeds any created light received by the soul of Christ; although, absolutely speaking, the Divine knowledge exceeds the knowledge of the soul of Christ, not only as regards the mode of knowing, but also as regards the number of things known, as was stated above.

Tuomas Vauran puolesta

Aurelius Augustinus: De Trinitate (Kolminaisuudesta)

Sandro Botticelli, n. 1480, Augustinus,
Ognissanti, Firenze

Augustinus kirjoitti tämän teoksen 399–421 (?) vuosien aikana. Siinä hän puolustaa Nikean uskontunnustusta sen saamaa kritiikkiä vastaan. Käsiteltävässä kohdassa on kuvausta Jumalan persoonien suhteesta.

Itse käytän ensimmäistä tekstipätkää kandityössäni Augustinuksen rakkauden teologian analyysiin; fides caritate formata. 

Alla on kaksi tekstikatkelmaa. Niistä ensimmäinen ehditään varmasti lukea, jälkimmäistä ainakin aloittaa. Ensimmäisessä on mukana suomennos ja kommentaari, jälkimmäisessä englanninkielinen käännös.

XV kirja, XVIII luku, 32

Nullum est isto dei dono excellentius.

Solum est quod dividit inter filios regni aeterni et filos perditionis aeternae.

Dantur et alia per spiritum munera, sed sine caritate nihil prosunt.

Nisi ergo tantum impertiatur cuique spiritus sanctus ut eum dei et proximi faciat amatorem,

a sinistra non transfertur ad dextram.

Nec spiritus proprie dicitur donum nisi propter dilectionem quam qui non habuerit si linquis

hominum loquatur et angelorum, sonans aeramentum est et cymbalum tinniens; et si habuerit

prophetiam et scierit omnia sacramenta et omnem scientiam et habuerit omnem fidem ita ut

montes transferat, nihil est; et si distribuerit omnem substantiam suam et si tradiderit corpus

suum ut ardeat, nihil ei prodest. 

Quantum ergo bonum est sine quo ad aeternam uitam neminem bona tanta perducunt?

Ipsa vero dilectio sive caritas (nam unius rei est nomen utrumque), si habeat eam qui non loquitur

linguis nec habet prophetiam nec omnia scit sacramenta omnemque scientiam nec distribuit

omnia sua pauperibus uel non habendo quod distribuat uel aliqua necessitate prohibitus, nec

tradit corpus suum ut ardeat si talis passionis nulla temptation est, perducit ad regnum ita ut

ipsam fidem non faciat utilem nisi caritas.

Sine caritate quippe fides potest quidem esse sed non et prodesse.

Propter quod et apostolus Paulus: In Christo, inquit, Iesu neque circumcisio aliquid ualet neque

praeputium, sed fides quae perdilectionem operatur, sic eam discernens ab ea fide qua et

daemons credunt et contremescunt.

Dilectio igitur quae ex deo est et deus est proprie spiritus sanctus est per quem diffunditur in

cordibus nostris dei caritas per quam nos tota inhabitet trinitas.

Quocirca rectissime spiritus sanctus, cum sit deus, vocatur etiam donum dei.

Quod donum proprie quid nisi caritas intellegenda est quae perducit ad deum et sine qua

quodlibet aliud dei donum non perducit ad deum?

Käännös

Mikään ei ole erinomaisempi kuin tuo Jumalan lahja.

Vain tämä on se, joka erottaa ikuisen valtakunnan lapset ikuisen kadotuksen lapsista.

Myös hengen kautta lahjoitetaan muut lahjat, mutta ilman rakkautta ne eivät hyödytä mitään.

Ellei siis Pyhää Henkeä jaettaisi jokaiselle niin paljon kuin jaetaan, jotta hänet saava tehtäisiin sellaiseksi, joka rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiä, ei häntä siirrettäisi kadotuksesta pelastukseen (ei häntä siirrettäisi vasemmalta oikealle).

Eikä henkeä kutsuta lahjaksi paitsi rakkauden tähden. Hän, joka ei omistaisi sitä lahjaa, vaikka

puhuisi ihmisten ja enkelien kielillä, olisi vain helisevä vaski tai kilisevä symbaali ja vaikka hän

omaisi profetoimisen lahjan ja tietäisi kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja omaisi täyden uskon

niin, että hän siirtäisi vuoria, ei se mitään olisi; ja vaikka hän jakelisi kaiken omaisuutensa

(olemuksensa) ja vaikka hän luovuttaisi ruumiinsa poltettavaksi (vaikka palamaan), ei se

hyödyttäisi häntä mitenkään.

Siispä kuinka suuri tämä hyvä onkaan jota ilman, vaikka ihmisellä olisi paljon muita hyviä asioita, se ei kykene johdattamaan ketään ikuiseen elämään.

Jos joku ei puhu kielillä, eikä omaa profetoimisen lahjaa, eikä kaikkea tiedonsalaisuuksia ja kaikkea tietoa, eikä hän jakele kaikkea omaansa köyhille, koska joko hän ei omista omaisuutta jota jaella tai se on häneltä estetty, eikä hän luovuta ruumistansa poltettavaksi, jos sellainen kärsimyksen koe ei ole mitään, mutta yksin kiintymys tai rakkaus (näet tällä yhdelle asialle on molemmat nimenä), vaikka hän omaisi sitä, johtaa valtakuntaan siten, että usko yksin ei aiheuttaisi hyötyä ilman rakkautta.

Ilman rakkautta usko todella voi tosin olla olemassa mutta se vaan ei voi hyödyttää.

Jonka vuoksi myös apostoli Paavali sanoo: Kristuksessa Jeesuksessa ei ympärileikkaus ja ympärileikkaamattomuus (ei-ympärileikkauksellisuus) vaikuta jotakin, vaan usko joka rakkauden

kautta työskentelee. Siten rakkaus erottaa sen siltä uskolta, jolla myös riivaajat uskovat ja vavahtavat.

Siis rakkaus, joka on Jumalasta ja Jumala on erityisesti Pyhä Henki, on se, jonka läpi Jumalan

rakkaus vuodatetaan sydämissämme ja jonka kautta koko kolminaisuus asuu meissä.

Sen tähden Pyhää Henkeä, vaikka hän onkin Jumala, mitä suorimmin vieläpä kutsutaan Jumalan

lahjaksi.

Millainen lahja jokin oikeastaan on, ellei ymmärrettävä rakkaus ole se, joka johdattaa Jumalan luo,

mutta jota ilman mikä tahansa muu Jumalan lahja ei johdata Jumalan luo.

Sanastoa

aeramentum – kupari (?), (jonkinlainen soitin)

apostolus - apostoli

caritas – rakkaus

circumcisio – ympärileikkaus

contramescere – vavahtaa

cymbalum - symbaali

dilectio – kiintymys, rakkaus

dividire, III - erottaa, jakaa

donum - lahja

excellens – erinomainen

impertire IV – jakaa, suoda

inquam, inquis, inquit… - (vaillinainen verbi) sanoa, lausua

muneri dare – lahjoittaa

praeputium - ympärileikattu

perdition – kadotus

prodesse- auttaa, hyödyttää

prophetia – profetoimisen kyky/lahja

proximi (pt) – sukulaiset

proximus – lähimmäinen

quilibet, quaelibet, quidlibet/quodlibet – kuka tahansa, mikä tahansa

rectus - suora

sonans – kaikuva, sointuva; tässä helisevä

spiritus sanctus – Pyhä Henki

substantia – olemus, tässä: omaisuus

temptatio – koe, kiusaus

tinnire IV – helistä, kilistä

XIII kirja, XX luku, 26

Placuit quippe uelut gradatim ascendentibus in utraque requirere apud interiorem hominem quandam sui cuiusque generis trinitatem sicut prius apud exteriorem quaesiuimus ut ad illam trinitatem quae deus est pro nostro modulo, si tamen uel hoc possumus, saltem in aenigmate et per speculum contuendam exercitatiore in his inferioribus rebus mente ueniamus. Huius igitur uerba fidei quisquis in solis uocibus memoriae commendauerit nesciens quid significent (sicut solent qui graece nesciunt uerba graeca tenere memoriter, uel latina similiter uel cuiusque alterius linguae, qui eius ignari sunt), nonne habent quandam in suo animo trinitatem quia et in memoria sunt illi uerborum soni etiam quando inde non cogitat, et inde formatur acies recordationis eius quando de his cogitat, et uoluntas recordantis atque cogitantis utrumque coniungit? Nullo modo tamen dixerimus istum cum hoc agit secundum trinitatem interioris hominis agere sed potius exterioris quia id solum meminit et quando uult quantum uult intuetur quod ad sensum corporis pertinet qui uocatur auditus, nec aliud quam corporalium rerum, id est sonorum, tali cogitatione imagines uersat. Si autem quod uerba illa significant teneat et recolat, iam quidem aliquid interioris hominis agit, sed nondum dicendus uel putandus est uiuere secundum interioris hominis trinitatem si ea non diligit quae ibi praedicantur, praecipiuntur, promittuntur. Potest enim etiam ad hoc tenere atque cogitare ut falsa esse existimans conetur etiam redarguere. Voluntas ergo illa quae ibi coniungit ea quae memoria tenebantur et ea quae inde in acie cogitationis impressa sunt implet quidem aliquam trinitatem cum ipsa sit tertia, sed non secundum eam uiuitur quando illa quae cogitantur uelut falsa non placent. Cum autem uera esse creduntur et quae ibi diligenda sunt diliguntur, iam secundum trinitatem interioris hominis uiuitur; secundum hoc enim uiuit quisque quod diligit. Quomodo autem diligantur quae nesciuntur sed tantum creduntur? Iam quaestio ista tractata est in superioribus libris, et inuentum neminem diligere quod penitus ignorat; ex his autem quae nota sunt diligi quando diligi dicuntur ignota. (TheLatinLibrary)

Käännös

For we wished to ascend, as it were, by steps, and to seek in the inner man, both in knowledge and in wisdom, a sort of trinity of its own special kind, such as we sought before in the outer man; in order that we may come, with a mind more practised in these lower things, to the contemplation of that Trinity which is God, according to our little measure, if indeed, we can even do this, at least in a riddle and as through a glass. If, then, any one have committed to memory the words of this faith in their sounds alone, not knowing what they mean, as they commonly who do not know Greek hold in memory Greek words, or similarly Latin ones, or those of any other language of which they are ignorant, has not he a sort of trinity in his mind? because, first, those sounds of words are in his memory, even when he does not think thereupon; and next, the mental vision (acies) of his act of recollection is formed thence when he conceives of them; and next, the will of him who remembers and thinks unites both. Yet we should by no means say that the man in so doing busies himself with a trinity of the interior man, but rather of the exterior; because he remembers, and when he wills, contemplates as much as he wills, that alone which belongs to the sense of the body, which is called hearing. Nor in such an act of thought does he do anything else than deal with images of corporeal things, that is, of sounds. But if he holds and recollects what those words signify, now indeed something of the inner man is brought into action; not yet, however, ought he to be said or thought to live according to a trinity of the inner man, if he does not love those things which are there declared, enjoined, promised. For it is possible for him also to hold and conceive these things, supposing them to be false, in order that he may endeavor to disprove them. Therefore that will, which in this case unites those things which are held in the memory with those things which are thence impressed on the mind’s eye in conception, completes, indeed, some kind of trinity, since itself is a third added to two others; but the man does not live according to this, when those things which are conceived are taken to be false, and are not accepted. But when those things are believed to be true, and those things which therein ought to be loved, are loved, then at last the man does live according to a trinity of the inner man; for every one lives according to that which he loves. But how can things be loved which are not known, but only believed? This question has been already treated of in former books; and we found, that no one loves what he is wholly ignorant of, but that when things not known are said to be loved, they are loved from those things which are known. (A Select Library of the Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. Vol. III St. Augustin on the Holy Trinity, Doctrinal Treatises, Moral Treatises, ed. Philip Schaff, LL.D. Buffalo: The Christian Literature Co., 1887)

Ilpo Karin puolesta

G. W. Leibniz: De Affectibus

Tekstini on nimeltään De affectibus eli Mielenliikutuksista (Leibniz, Sämtliche Schriften und Briefe, Reihe IV: Philosophischen Schriften IV, Teil B, s. 1410-1441). Sitä ei ole tarkoitettu julkaistavaksi, vaan se on pöytälaatikkoon kirjoitettu luonnos, jossa Leibniz yritti kartoittaa mielipiteitään mielenliikutuksista tai passioista tai affekteista. Tähän aikaan hän oli kiinnostunut aiheesta, luettuaan Descartesin Sielun passiot (1649) ja toisaalta Spinozan jälkeenjääneet teokset (erityisesti Etiikan).
   Vaikka tekstiä ei julkaistu, se on kiinnostava kahdesta syystä. Ensinnäkin se on ainoa systemaattisempi Leibnizin teksti koskien tunteita ja toiseksi sen loppuosassa hän hahmottelee mielenfilosofiaa, jonka pääpiirteet tulevat säilymään hänen myöhemmässä tuotannossaan.
   Leibnizin teosten toimittajat ovat jakaneet tekstin eri osioihin, ja tässä mukana ovat osiot A ja B. Niissä Leibniz viittaa joissakin kohdin Descartesin teokseen eikä ole aivan selvää missä määrin nämä määritelmät ovat suoraan sieltä ja mitkä ovat Leibnizin vaihtoehtoisia muotoiluja. Joka tapauksessa osiot kuvaavat hyvin tekstiä – se on lähinnä kokoelma määrittelyjä, joiden kautta Leibniz rakentaa esitystä siitä, miten mieli toimii ja miten tunteet sen toimintaan vaikuttavat.
   Näissä osioissa ei vielä päästä pitkälle Leibnizin omaan teoriaan, mutta ne ovat kiinnostavia yhtä kaikki, vaikkeivat aina helposti ymmärrettäviä. Yksi L:lle tyypillinen piirre näkyy kuitenkin jo näistä määrittelyistä. Tekemättä asiasta mitään numeroa hän puhuu aktiosta ja passiosta vain mielen kontekstissa tuomatta ruumista mukaan Descartesin lailla. Kyse on tässä mielen toiminnasta ja sen eri toimintojen määrittelystä. Keskeinen kohta on sektio B:n ensimmäinen lause: ” Mielenliikutus on sielun toimintaa, jonka alkuperä on sen hyvää ja pahaa koskevissa ajatuksissa.” Leibnizin ajatus on se, että mielihyvä tai mielipaha laittaa liikkeelle prosessin, joka etenee enemmän tai vähemmän automaattisesti mielessä. Tämä oppi on pitkälti velkaa Thomas Hobbesille.  

Huomautukset

[A]

Sanastoa

Olen erottanut cogitation tiedoksi ja conscientian tietoisuudeksi (=tiedoksi itsestä).
actio on sikäli hankala, että joskus se käännetään vain aktioksi ja joskus toiminnaksi. Olen tässä säilyttänyt aktio, koska mukana on läheisesti vastakohta eli passio. Passiota on hankala kääntää toiminnan vastakohdaksi.
aggregatum= kasauma, siis yhteenliittymä (esim. substanssien kasauma)
potentia. Olen kääntänyt kyvyksi. Muitakin vaihtoehtoja olisi (esim. mahti, mutta tässä puhutaan ihmisestä ja mahti liittyy filosofisissa yhteyksissä usein Jumalaan).
debeo(3) = estää
ad extra=ulkoinen
Sententia=ajatus, käännän kuitenkin arvostelma, koska se ajatuksena johtaa johonkin, siinä on siis jokin arvotus
conatus=pyrkimys; tätä käytetään toisinaan myös filosofisena teknisenä terminä (esim. Hobbes, Spinoza), mutta tässä se on neutraali dispositio.
voluntas=tahtomus eli tahdon akti
intellectio=ymmärrys, järjen toiminta
imaginatio=kuvittelukyky, mielikuvitus, kuvittelu
affectus=mielenliikutus, erityisesti Spinozan kääntämisen yhteydessä on käytetty sanaa affekti, joka lienee ok sekin. Tarkoittaa sinänsä samaa kuin tunne, mutta on kuitenkin tekninen termi. Descartesin filosofiassa käytetään sanaa passio.

Hankaluuksia

- Ensimmäinen lause on vaikea ymmärtää. Oliskohan se niin, että kun tietoisuus itsestäni (omasta konstituutiostani) synnyttää  toimintaa eli aktiota.
- Tuntuu ehkä oudolta sanoa, että ymmärrys on mielen passio. Tässä tarkoitetaan kuitenkin intellektuaalista passiota, intohimoista pyrkimystä ymmärtää. Tähän liittyy myös se, että ymmärryksen jälkeen seuraa muutos. Siten ulkoiset asiat vaikuttavat tietoomme ja tämän asian sulattamminen on ymmärrystä eli ymmärryksessä tulemme vaikutetuksi.
- ” Ei ole kovin merkillistä, että mielen reaktio syihin on tahtomus, sillä se joka on taipuvainen johonkin, kärsii.” Tämä ei tee kovinkaan paljon järkeä. Ratkaiseva on kai tuo agit – quicquid agit, patitur. Agit voisi olla johtaa, olla liikkeellä, mutta tahto on Leibnizilla pysyvä taipumus hyvään. Ensin ajattelin, että kyse on toiminnan kohteena olemisesta (sillä sen L. määrittelee muualla passioksi eli kärsimiseksi), mutta ago ei taida taipua tuohon. Ehkä ago voisi tässä olla hallita? Sillä se, jota jokin hallitsee, kärsii (siis kokee passion)?

[B]

Sanastoa

concipio (3)=käsittäminen
metus=huoli, pelko
consideratio=mietiskely, arvostelma; käytin arvostelmaa kun kyseessä on kuitenkin objektia koskeva sielun toiminta; tämä voisi olla myös ihmetys (ottaen huomioon kartesiolaisen viitekehyksen ja koska kyse on objektin uutuuden tutkimisesta).
existimatio=arvio (mielipide, arvostelma, tuomio)
attentior=suora
attentio=huomio, tarkkaavaisuus, valppaus
neglectio=olla välittämättä, ohittaa (ihminen)
magnanimitas=suurisieluisuus, ylevyys
abjectio=alhaisuus, matalamielisyys

Hankaluuksia

-          ” Käsittämiseksi sanotaan samankaltaisten mielipiteidemme ajatuksia. ?” Concipere dicimur quod simile opinamur cogitationi nostrae”. Jokin tässä tökkii, lause ei tee oikein järkeä. Jos opinio kääntä arveluksi, se voisi ehkä toimia eli käsittäminen on yhdistää eri arvelut, mutta…  tämä heijastuu myös seuraavaan lauseeseen.

-          ” Kun aktion alkuperä on kerran yhdistetty, heti seuraa uudelleen yhteenlittymä+) [?]” Mitähän tämä tarkoittaa? ”principium de actionibus semel junctis, mox rursus jungendis”
Voisiko olla että kun syyt tiedetään, ne voidaan myöhemmin johtaa toisistaan?

-          Tätä lausetta (ja sitä edeltävää) en oikein ymmärtänyt: ”cum id quaeritur an imposterum sit cogitandum” Arvostelma on tietoa kun sitä tulevaisuudessa pohditaan?

Alkuteksti

Alkuteksti on saatavissa seuraavasta osoitteesta: http://www.uni-muenster.de/Leibniz/DatenVI4/VI4b1.pdf Käsiteltävät kohdat löytyvät alkuperäisen teoksen sivuilta 1411-1414, jotka saa tulostettua myös suoraan tästä.

Alustava käännös (MR)

Gottfried Wilhelm Leibniz: Mielenliikutuksista (De affectibus, 10. 4. 1679; A VI, 4, n. 269, 1411-1441)

[A]

Mieli on sellainen, että kun joku on tietoinen, se on itsessään aktiota [actio] sellaisesta mikä minussa on [qualis in me est].?
Tietäminen on mielen tila, jonka välittömin syy on tietoisuus.
Aktio on tila, joka on muutoksen välitön syy.
Passio on tila, jossa muutos on välitön vaikutus.
Muutos on kahden vastakkaisen tilan kasauma.
Voima tai kyky on tila, josta seuraa aktio, ellei jokin toinen seuraava syy estä sitä.
Käsitys tai kuvittelu on tietoa, josta ei seuraa mitään ulkoista aktiota.

Arvostelma on tietoa, josta seuraa pyrkimys vaikuttaa ulkoiseen.
Tahtomus on pyrkimys vaikuttaa ulkoisiin asioihin tiedon perusteella.

Tahtomus on mielen aktio. Aktio on muutoksen syy.
Ymmärrys on mielen passio. Passio on se, jossa tapahtuu muutos.
Kuvittelukyky on yksinkertaista ymmärtämistä.
Ajatus on ymmärtämistä josta seuraa tahtomus eli kuvittelu tai käsitys on yksinkertaista ymmärtämistä.
Ajatus on yksinkertaisten ymmärtämisten ja niiden syiden ymmärtämisten kasauma.

Ei ole kovin merkillistä, että mielen reaktio syihin on tahtomus, sillä se joka on taipuvainen johonkin, kärsii. [?]  
Mielihyvää ei ole tarpeen määritellä.

Mielihyvä on havainto, joka edistää tämänhetkistä aktiota.

Suru on vastakkainen mielihyvälle eli havainto, joka estää tämänhetkistä aktiota. Sillä vastakkainen liike on pidättämistä.

Tahto on pyrkimys, joka seuraa tämänhetkisiä näkemyksiämme hyvästä ja pahasta.

Hyvä on se, joka myötävaikuttaa mielihyvään.
Paha on se, joka myötavaikuttaa suruun.
Pyrkimys on liikkeen alku.
Aktio on asiantila, josta kaikenlainen tämänhetkinen muutos voidaan palauttaa järkeen, jolloin sitä sanotaan syyksi.

Passio on asiantila, joka seuraa nykyisestä muutoksesta, jolloin sitä sanotaan muutoksen subjektiksi tai syyn objektiksi.

[B]

Mielenliikutus on sielun toimintaa, jonka alkuperä on sen hyvää ja pahaa koskevissa ajatuksissa.
Sielun toiminta on taipumus ajatella jotakin toista paremmaksi toiseen nähden [suosia jotakin, eng. prefer]?

Taipumus on toimimisen helppoutta.

Helppous on sitä mitä vähimmin vaaditaan useita samanlaisia ja yhtäläisiä vaihtoehtoja.
Vaadittava on sitä mitä ilman ei voida olla.

Käsittämiseksi sanotaan samankaltaisten mielipiteidemme ajatuksia ?
Sen havaitseminen, että tiedämme tämänhetkiset samankaltaiset mielipiteemme ja niiden syyt on todennäköisyyttä.[1] ?
Muistaminen on havaintoihinsa luottamista.
Odottaminen on luottamista siihen, että tulee havaituksi. Mutta tässä ääni ei ole riittävä vastaus [?]
Tieto on tosi ajatus.[2]
Tosi ajatus on sellainen, joka voidaan purkaa ajatuksiin, joita voidaan koetella ja joita on mahdoton purkaa muihin ajatuksiin. (+ sellaisia ajatuksia ovat ne, joiden perusteena on ristiriidan periaate, tässä tapauksessa havainnot, joista olemme tietoisia+).
Nälkä, jano, kipu vai passiot? Emme näe, mistä johtuu joku syy.
Jos kuvilla, jotka havaitsemme on monia samankaltaisuuksia senkaltaisen asioiden kanssa, jotka olemme aiemmin kokeneet rikkomuksina, ne aiheuttavat sielussa pelkoa.  Jos olemme tottuneet puolustautumaan näitä asioita vastaan, siitä seuraa rohkeus. Jos taas olemme tottuneet pakenemaan, seuraa hätä [kohta 36].[3] (+ Mutta mistä alkaa teko? Kun aktion alkuperä on kerran yhdistetty, heti seuraa uudelleen yhteenlittymä+) [?]
Arvostelma [ihmetys/ihmettely?] on sielun toimintaa koskien yksittäisen objektin uutuuden tutkimista [kohta 70].
Arvio on arvostelma siitä, onko asiaa pidettävä itsessään arvokkaana [kohta 54].
Välinpitämättömyys on arvostelma siitä, että asiaa ei ole itsessään pidettävä arvokkaana, aivan kuin sanottaisiin jäähyväiset [kohta 54].
Arvostelman nähdään olevan kaikkea tietoa kun sitä tulevaisuudessa pohditaan ja kyseenalaistetaan? [cum id quaeritur an imposterum sit cogitandum]. Mutta arvostelma on sielun huomion kiinnittäminen tarkastelun kohteena olevaan asiaan. Sielun huomio kiinnittyy joko keksimiseen tai oikeuttamiseen. Suuttumus, pelko jne.valtaavat sielun, mutta niitä ei mietitä.
Mietiskelyn kautta pyritään totuuteen.
Kunnia on henkilökohtaista mainetta. Halveksinta on olla välittämättä henkilöstä.
Ylevämielisyys tai ylpeys seuraa kunniasta. Nöyryys tai alhaisuus seuraa halveksinnasta [kohta 54].
(Kunnioitus) omistautuminen [kohta 83] nähdään olevan sielussa, jolle tunnusomaisia ovat kunnia ja sivistys.
Mielenliikutukset nähdään suurina mielipiteinä [uskomuksia? opinio]. Maine ja asema eivät ole mielipiteitä [uskomuksia?] vaan perustuvat sielun järjellä käsittämiseen ilman aisteja. Myöskään mielenliikutukset eivät ulotu niihin.   

---

[1] “Todennäköisyyden” päälle kirjoitettu ”varmuus”

[2] ”Ajatuksen” päälle kirjoitettu ”mielipide”.

[3] L. viittaa tässä Descartesin teoksen Passions de l’âme kohtiin.

 

Tervetuloa!

Lukupiiri alkaa! Ensimmäinen tapaamiskerta on maanantaina 13.1.2014 klo 16-18  (Fabianinkatu 24, sali 135). Lukupiirin kaikkien seuraavien kokoontumiskertojen tapaamisajaksi on vahvistunut Doodle-kyselyn perusteella keskiviikko klo 12.15-13.45. Tapaamme siis jatkossa keskiviikkoisin viikoilla 5, 7, 9, 11, 13, 15 (ja kenties ylimääräisen kerran viikolla 16). Ilmoitamme salin, kunhan se saadaan selville.

Valitettavasti emme saaneet sovittua aikaa, joka olisi käynyt kaikille 21 ilmoittautuneelle. Pahoittelumme niille, jotka eivät tällä kertaa pääse mukaan. Toivomme, että lukupiiri saadaan ohjelmaan myös ensi vuonna, joten ehkä nyt ulos jääneet pystyvät osallistumaan silloin.

Kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet esitietokyselyihin! Siellä on tullut erittäin hyviä tekstiehdotuksia, jotka ovat kaikki toteutettavissa, kunhan saadaan valittua sopiva ja sopivan mittainen katkelma käsittelyyn. Osalla sekin on jo mietittynä. Etsimme mielellämme tekstejä niiden kanssa, jotka eivät vielä ole aiheestaan varmoja. Palataan asiaan ensimmäisellä kerralla, jolloin myös alamme kierrättää ohjelmalistaa, josta voi varata oman esittelyaikansa. 

Ensimmäisessä tapaamisessa alkupuoli on varattu infoasioille, mutta loppupuolella siirrymme jo latinan pariin. Olemme myös jonkin aikaa käytettävissä kokoontumisen jälkeen, jolloin voidaan miettiä esim. esiteltäviä tekstejä ja muita asioita, joita olette esitietokyselyssä tiedustelleet.

Tekstiesittelyjen lähettäminen

Tälle Blogi-sivulle on tarkoitus jatkossa lisätä tekstien ennakkoesittelyt sekä linkit käsiteltäviin teksteihin. Toki tekstejä saa täällä myös kommentoida! Kirjoita tai kopioi esittelyaineistosi klikkaamalla alla olevaa "Lisää kommentti" -linkkiä sivun alareunassa. Hyperlinkit eivät aktivoidu kommenttiteksteissä, joten blogin ylläpito siirtää esittelytekstinne sivun ylälaitaan kunkin käsittelyviikon ajaksi. Käsittelyviikon jälkeen tekstit siirretään varastovälilehdelle, jossa ne ovat edelleen luettavissa. Jos tekstisi ei mahdu kommentiksi yhdellä kertaa, jaa se kahtia tai lähetä kokonaisena ohjaajien sähköpostiin. Blogi voi tuntua kikkailulta, mutta tarkoituksena on saada toiminnallemme sen ansaitsemaa huomiota mm. some-jakojen kautta :) 

Sanctus Henricus patronus Finlandiae

Ja sitten asiaan! Päätimme aloittaa lukupiirin ajankohtaisella aiheella, kun se kerrankin on latinistille mahdollista. Sunnuntaina 19.1. on Heikin eli Henrikin eli Henricuksen, Suomen katolisen suojeluspyhimyksen muistopäivä. Pyhä Henrik on legendaarinen osa suomalaisen keskiajan historiaa mutta myös nykyistä oppihistoriaa. (Dosentti Tuomas Heikkilä on tutkinut Henrikin legendan tekstitraditiota: http://www.glossa.fi/mirator/pdf/pyhanhenrikinlegenda.pdf). Muistin virkistämiseksi voitte vaikka lukaista tavallista paremmin kirjoitetun Wikipedia-artikkelin Henrikistä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Piispa_Henrik) tai perehtyä Heikkilän kirjaan.

Olemme valmistelleet 2+1 lyhyttä tekstiä ensimmäiseksi kerraksi. Aluksi luemme Piae Cantiones -kokoelmaan (painettu 1582) kuuluvan Ramus virens olivarum -laulusta (cantio) säkeistöt 1, 4, 5, 7 ja 9. Laulussa kerrotaan löyhästi Henrikin Suomen-retkestä. Viimeistään 1300-luvulta periytyvä Ramus virens olivarum ei kuulu varsinaisesti Henrikin-messun liturgiaan, mutta sitä on epäilemättä laulettu juhlan yhteydessä.

Laulusta on olemassa monta suomennosta. Niistä sananmukaisin mutta paikoitellen outo on Schola Sancti Henrici -lauluyhtyeen Patronus Finlandiae -levyn oheisvihkossa. Tekijänoikeuslainsäädännön vuoksi en voi liittää suomennosta tähän, mutta löydätte siitä kopion seuraavan linkin kautta:

https://dl.dropboxusercontent.com/u/100068936/ramusvirens.pdf

Samasta pdf:stä löydätte myös alkutekstin. Tulostakaa teksti ja ottakaa mukaan maanantaiksi. Tarkoitus olisi, että vilkaisisitte aina tekstit lävitse ennen kokoontumista. Luemme alla esitellyt tekstit ohjaajajohtoisesti maanantain kokoontumisessa ja pyrimme selvittämään kaiken epäselväksi jääneen.

On kiinnostavaa verrata käännöstä nykyvirsikirjamme tarjoamaan versioon. Ainakin kertosäe on luterilaistunut...

http://evl.fi/Virsikirja.nsf/1daa04ebef55216dc2256de40033cc24/c1552e28ee8bd3f3c2256df6004f6963?OpenDocument 

Avuksi tekstien lukemiseen suosittelemme perinteisten sanakirjojen ja kielioppien lisäksi seuraavaa kahta kelpo työkalua:

Database of Latin Dictionaries (DLD) on käytettävissä mm. Nelli-portaalin kautta (kirjoita riville ”Etsi tai selaa aineistoja” hakusanaksi ”DLD”). Siinä on yhteen hakutoimintoon yhdistetty monia antiikin ja keskiajan latinan perus- ja erityissanakirjoja. Sopii erityisen hyvin lukupiirin tarkoituksiin. Suosittelemme lämpimästi.

Perseus Greek and Latin Word Study Tool on latinan muoto-opin hakukone (valitse pudotusvalikosta “Latin”). Se ei ole erehtymätön eikä ehtymätön, mutta monesti siitä lienee apua. Löytyy seuraavasta osoitteesta:

http://www.perseus.tufts.edu/hopper/morph?l

Seuraavassa ovat teksteistä laatimamme kommentaarit.

Ramus virens olivarum:

vireo II – olla vihreä
pando III – levittää, tuoda julki
binum – bini, -ae, -a – kaksi, kaksittain, kaksi kerrallaan; tässä yks. adj.; suom. lähinnä ’pareittain’
apex – huippu
abscondo III – kätkeä, piilottaa
tollo III – klass. nostaa; myöh. ottaa pois
grande mirum pietatis [est]
at tunc cunctis – ’kaikillehan silloin’
velut – samoin, niin kuin, niin myös
fundo I – perustaa
linquo III – jättää, lähteä jstk; linquenti – partis. pr., liittyy joko nostro doctore tai on passiiviin liittyvä tekijää ilmaiseva dativus auctoris
regno Sueciae – mielestäni ’Ruotsin valtakunnassa’
prae – klass. ennen, asemesta, myöh. monia merkityksiä; tässä lähinnä ’vuoksi’
cultus – viljely, palvonta
[ei sunt] ducti viā veritatis – he kulkivat totuuden tietä pitkin
sorte supernorum – ’ylhäällä olevien johtamana’; sors – arpa, osa, onni
laeti – ’iloisina’ (appositio)
Finno, -nis – suomalainen
petunt ... pervenire
palma – voitonpalmu
reperiere – outo muoto; tarkoitettu kai perfektin lyhyttä ere-päätteistä mon. 3. p. muotoa; se on tästä verbistä kuitenkin repperere (normaalisti reppererunt); reperio, repperi, repertum III – saavuttaa
versus – partisiipin perf. verbistä verto III – kääntyä (taaksepäin)
tendens partes domicili – ’tavoitellen kodin seutuja’; tendo III – suunnata matka, lähteä
fit comes exili – vaikeaa ymmärtää edellisen perusteella: jos Eerik olisi jäänyt Suomeen, voisi kääntää ”[Henrikistä] tulee [tälle] kumppani ulkomaanmatkalla”, mutta nyt en ymmärrä
exsilium – maanpako, pako, oleskelu ulkomailla
per palmam martyrii – marttyyrikuoleman voitonpalmun vuoksi (siis saavuttaakseen sen)
quem – relatiivipronominia käytetty demonstratiivipronominin asemesta: quem = Patrem
laudis turba – ylistyksen joukko, ts. ylistävä joukko (?)
firma fide – lujalla uskolla
varie – adv., monin tavoin

Legenda sancti Henrici:

Ramuksen jälkeen luemme pätkän Henrikin legendasta (alk. kpl 5). Tulostakaa taas teksti linkistä:

https://dl.dropboxusercontent.com/u/100068936/legenda5-9.pdf

Lukekaa teksti ainakin joten kuten lävitse. Sanastoa:

5. birretum, biretum, berretum, beretum – piispankalotti; vrt. sana baretti
regredior
flagicio – flagitium – ilkityö, rikos
iactare se – rehvastella
prostrasset = prostravisset – oli kukistanut; konj. pluskv. verbistä prosterno III
laetor I – iloita
laetabatur + cum-lause
in rebus pessimis – myöh. latinassa prepositio in vahvistaa useita verbitäydennyksiä, jotka klassisessa latinassa olisivat jotenkin toisin; tässä ’riemuitsi pahoista töistään’ (vrt. suomennos!) (Sananl. 2:14)
cohaereo II – tarttua jhk
illa – neutrin monikko, viittaa ihoon ja lihaan
congrua [est] vindicta – rangaistus on asianmukainen
vereor II – pelätä, kavahtaa

6. hyeme = hieme
longe post – paljon myöhemmin
annulo = anulo
villa – klass. huvila, myöh. kylä, kaupunki
votum – klass. uhrilupaus, krist. votiivilupaus
cum fecissent sancto votum pro eo, qui iacebat mortuus, ille mox revixit
invocacione = invocationem
vite = vitae
quedam = quaedam
detineo II – pitää vallassa

7. ordo [fratrum] minorum – fransiskaanien sääntökunta
qui – demonstratiivinen relatiivipronomini, ’hän’
gracie ... facte = gratiae ... factae
cecitatem = caecitatem
passa est – partisiipin perf. verbistä patior III
pedito I – kulkea jalan
curacionis = curationis

8. curacione filie = curatione filiae
affuit – verbistä adsum
pre fatigacione et merore = pare fatigatione et maerore – väsymyksen ja surun takia
ei ... velut obdormienti – ’hänelle ikään kuin nukkuvalle’ :)
eciam = etiam
provecte etatis que = provectae aetatis quae
discretio – eroaminen (vanhemmista)

9. quasso I – täristä, lyödä, piestä
perdicionem = perditionem
irascatur – konj. preesens verbistä irascor I
cepit = coepit
derisionis ... iram – pilkkaamisesta johtuva vihastus
mirifico I – tehdä ihmeitä; tässä: ’ympäröidä ihmeillä’ tms.
colendum – gerundiivi verbistä colo III – viljellä, palvella

Lopuksi, mikäli aikaa jää, luemme katkelman Henrikin-messua varten kirjoitetusta saarnasta. Jaamme katkelman monisteena eikä siihen siis tarvitse ennalta perehtyä.