Luetaan Francisco de Vitorian teoksesta De Indis sisällysluetteloita sekä sivun 166 ensimmäinen kappale varsinaista tekstiä (Docete omnes gentes ... quaestionem propositam). Nämä löytyvät tästä pdf-muodossa. Sisällysluettelot eli summat tiivistävät helppotajuisesti lukujen sisällöt. Ei kannata suotta kauhistua edition ulkoasua, vaan ottaa se lukuharjoituksena. Tässä myös englanninkielinen käännös. Sisällysluettelot ovat siis lukujen alussa erottuvia numeroituja ja kursivoituja osuuksia. De Vitoriasta kannattaa lukea taustaksi Wikipedia-artikkeli (suomeksi; laajemmin espanjaksi).
Kirsi Koivuniemen puolesta
Luetaan latinaa
Tieteidenvälinen lukupiiri Helsingin yliopistossa 2014
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
torstai 3. huhtikuuta 2014
Caesar: De bello Gallico liber VI
Gallia est omnis divisa in partes tres. |
Gaius Iulius Caesar
(100-44 eKr.) kuului vanhaan ja arvostettuun Iuliusten patriisisukuun. Siltikin
hän oli vir popularis eli esiintyi
kansan etua ajavana poliitikkona. Caesarin tädin mies oli sotapäällikkönä ja
kansan miehenä mainetta niittänyt Gaius Marius, mikä vaikutti luultavasti myös
Caesarin toimintalinjan valintaan. Virkaurallaan Caesar eteni reippaasti. Hän
aloitti kvestorina vuonna 68 ja pääsi yhdeksän vuoden kuluttua vuonna 59 uran
huipulle, konsulin virkaan. Vuonna 63 Caesarista oli jo tullut ylipappi, pontifex maximus, jolla oli myös
poliittista vaikutusvaltaa valtionuskonnon ylimpänä vaalijana. Vuonna 60 Caesar
solmi Crassuksen ja Pompeiuksen kanssa ensimmäisen triumviraatin, kolmen miehen liiton. Tämän
liiton vaikutukset näkyivät käytännössä muun muassa siinä, että Caesar sai erikoisvaltuudet
Gallian käskynhaltijan tehtävien hoitamiseen kymmeneksi vuodeksi (58-49). Tänä
aikana Gallia tuli pysyvästi Rooman valtakunnan osaksi. Vaikutusvaltansa ja
runsaan rahan turvin Caesar, Crassus ja Pompeius ohjailivat useita vuosia
valtakunnan asioita, tosin varoen kajoamasta perinteiseen valtiojärjestykseen.
Triumviraatti hajosi,
ja kun Pompeius oli palannut senaatin puolelle, oli edessä kansalaissota.
Voittajaksi selviytyi Caesar, jonka käytössä oli Gallian sodissa harjaantunut
armeija. Diktaattorin valtuuksin hän ryhtyi korjaamaan yhteiskunnallisia
epäkohtia. Ei tiedetä, missä
vaiheessa Caesar oli päättänyt pyrkiä yksinvaltiaaksi. Kansalaissotaan
Pompeiusta vastaan Caesar lähti taatakseen oman turvallisuutensa. Jos hän olisi
senaatin määräyksen mukaisesti hajoittanut sotajoukkonsa, se olisi niissä
oloissa merkinnyt poliittista itsemurhaa. Lisäksi Caesar tarvitsi valtaa
toteuttaakseen suunnittelemansa yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Päästyään
kansalaissodassa voitolle vuonna 48 Caesar antoi nimittää itsensä
diktaattoriksi ja sai näin muodolliset valtuudet järjestellä valtakunnan
asioita. Mutta määräajan kuluessa Caesar ei luopunutkaan diktaattorin asemasta,
vaan antoi vuonna 46 nimittää itsensä siihen eliniäksi samoin kuin konsulin
virkaansakin. Hänelle myönnettiin erilaisia huomionosoituksia ja etuisuuksia.
Hänelle pystytettiin kuvapatsaita, alttareita ja temppeleitä. Saipa hän oman
nimikkokuukaudenkin (mensis Iulius).
Kaikenlaisten uudistustöidensä lisäksi Caesar ehti saavuttaa mainetta myös
kirjailijana. Hänen selkeästä ja yksinkertaisesta esitystavastaan tuli monien
aikalaisten tyyli-ihanne. Muistiinpanoissaan Gallian sodasta tekijä on
taitavasti kirjannut lähihistoriaa, jonka kulkua hän on itse ollut ohjailemassa
täydellä teholla. Muun muassa käyttämällä itsestään kolmatta persoonaa hän
omaksuu tarkoituksellisesti eräänlaisen ulkopuolisen tarkkailijan roolin. Tämän
vuoksi lukija saa sellaisen vaikutelman, että tapahtumien erittely on viileän
puolueetonta. Caesar kaihtaa suoranaista tosiasioiden vääristelyä, mutta hän
valikoi sopivasti aineistoa jättäen itselleen epäedullisia seikkoja kertomatta.
Pyrkimys on ymmärrettävä: Caesar ei halunnut antaa aseita poliittisten vastustajiensa
käsiin.
Teksti on saatavilla pdf-muodossa, suomennos sekä alla että pdf:nä. Luetaan siis otteita Caesarin Gallian sodan 6. kirjasta - vaihteeksi (erittäin) klassista latinaa!
1. Monista syistä odottaessaan
suurempaa Gallian kapinaa Caesar ryhtyi pitämään kutsuntaa legaattien Marcus
Silanuksen, Gaius Antistius Reginuksen ja Titus Sextiuksen avulla. Samalla hän
pyysi prokonsuli Gnaeus Pompeiusta, koska kerran tämä itse jäi pääkaupungin
läheisyyteen ylipäällikkyyden kanssa valtion asioiden hoitoa varten, käskemään
niitä, jotka tämä oli konsulin uskollisuuden valalla ottanut palvelukseensa
Alppien tämänpuoleisesta Galliasta, kokoontumaan sotamerkkien alle ja lähtemään
luokseen. Hän piti hyvin tärkeänä Galliassa vallitsevan käsityskannan
säilyttämistä vastaisen varalle ja halusi Italian apuneuvojen näyttävän niin
suurilta, että jos jokin sodassa olisi häviön omaa, niin
hän ei ainoastaan voisi lyhyessä ajassa korjata sen, vaan myös lisätä
suuremmilla joukoilla. Kun Pompeius oli suonut tämän ( = suostunut pyyntöön)
sekä valtion että ystävyyden nimissä, hän nopeasti suoritti värväyksen omien
miestensä kautta, sekä muodosti että johdatti luokseen kolme legioonaa ennen,
kuin talvi ehti kulua loppuun. Lisäksi hän tuplasi niiden joukkojen määrän,
jotka hän oli menettänyt Quintus Tituriuksen kanssa, ja opetti ( = osoitti)
nopeudella ja joukoillaan, mihin Rooman kansan kuri ja sotavoimat pystyivät.
26. On hirvenmuotoinen
härkä, jonka otsan keskikohdalta korvien välissä esiintyy yksi sarvi, korkeampi
ja pystysuorempi kuin ne sarvet, jotka ovat meille tuttuja. Sen kärjestä leviää
laajalle ikään kuin kämmeniä ja oksia. Naaraan ja uroksen ulkomuoto on sama,
sama sarvien muoto ja suuruus.
27. Samoin on niitä,
joita kutsutaan hirviksi. Näiden muoto ja turkin kirjavuus on aivan samanlainen
kuin vuohilla, mutta ne ovat hieman suurempia ja sarviltaan tylppiä. Niillä on
sääriluut ilman nikamia ja niveliä, eivätkä ne levätäkseen vaivu maahan,
eivätkä ne voi nostaa itseään pystyyn tai ylös, jos ne romahtavat onnettomina
jostakin kaatumisesta. Näillä on puut makuupaikkoina. Ne nojautuvat niihin ja
vain näin hiukan nojautuneina saavat lepoa. Kun metsästäjät ovat havainneet
näiden jäljistä, minne niillä on tapana vetäytyä, he kaivavat siinä paikassa
kaikki puut alta juuriltaan tai kaatavat puut vain sen verran, että ne
näyttävät jäävän pystyssä olevilta. Kun hirvet ovat nojanneet siihen tapansa
mukaan, ne murjovat heikot puut painollaan ja samalla romahtavat itsekin.
28. Kolmas on niiden
laji, joita kutsutaan alkuhäriksi. Ne ovat suuruudeltaan hiukan norsujen
alapuolella, ulkonäöltään, väriltään ja muodoltaan härän kaltaisia. Niiden
voima ja nopeus ovat suuria, eivätkä ne säästä ihmistä eikä villieläintä, jonka
ne ovat huomanneet. Näitä germanit innokkaasti tappavat pyydystettyinä
sudenkuoppiin. (Subjektina ovat poikkeuksellisesti germanit, koska heistä on
puhuttu kirjan aiemmissa kappaleteksteissä.) Tällä työllä nuoret miehet
kovettavat itseään ja harjoittautuvat tällä metsästyksen lajilla. Ne, jotka
ovat surmanneet niitä useita, esitettyään sarvia todisteena julkisesti saavat
suurta ylistystä. Mutta eläimet eivät voi tottua ihmisiin eikä kesyyntyä, ei
edes pienokaisina pyydystettyinä. Niiden sarvien suuruus, muoto ja ulkonäkö
eroaa paljon meidän härkiemme sarvista. Kerättyään niitä innokkaasti ne
reunustetaan reunoilta hopealla ja käytetään pikareina mitä suurenmoisemmissa
pidoissa.
30. Basilus tekee,
kuten käskettiin. Hän kulkee matkan nopeasti ja vastoin kaikkien arvelua ja
yllättää monia pahaa aavistamattomia pelloilla. Heidän ilmoituksestaan hän
rientää itse Ambiorixin luo siihen paikkaan, jossa tämän sanottiin olevan vain
muutaman ratsumiehen kanssa. Sattuma kykenee paljoon sekä kaikissa asioissa
että varsinkin sodassa. Sillä suuresta sattumasta tapahtuu niin, että Basilus
hyökkäsi hänen itsensä, varomattoman ja vielä valmistumattomankin kimppuun ja
että ihmiset näkivät hänen tulonsa ennen, kuin huhu ja sanoma tuotiin tiedoksi.
Ambiorix oli niin suuresti onnekas, että hän itse vältti kuoleman, vaikka
häneltä oli riistetty kaikki sotavarusteet hänen ympäriltään sisältäen
matkavaunut ja hevoset. Mutta se tapahtui siitäkin, että rakennuksen ollessa
metsän ympäröimänä kuten gallien asuinpaikat tavallisesti ovat, koska he
helteen välttämisen vuoksi useimmiten pyrkivät metsien ja jokien läheisyyteen,
hänen matkakumppaninsa ja läheisensä torjuivat vähän aikaa ahtaassa paikassa
meidän ratsumiestemme voimaa. Näiden taistellessa eräs hänen omasta väestään
asetti hänet hevosen selkään. Metsät peittivät pakenijan. Siten sattuma
vaikutti paljon sekä hänen joutuessaan vaaraan että sitä välttäessään.
Elena Chakhvatovan puolesta
Elena Chakhvatovan puolesta
Huomenlahjakirjeitä
Kaksi
huomenlahjakirjettä keskiajan Ruotsista
Huomenlahja oli keskiajan Ruotsissa sulhasen morsiamelle antama lahja häiden jälkeisenä aamuna. Aateliston keskuudessa huomenlahja oli usein maaomaisuutta, jonka lahjoittaminen vahvistettiin huomenlahjakirjeellä. Latinaksi kirjeitä on 1300-luvun puoleenväliin saakka, sen jälkeen kirjeet on kirjoitettu ruotsiksi. Alla kaksi latinaksi kirjoitettua, jotka löytyvät painettuina lähdejulkaisusta Diplomatarium Suecanum (DS) sekä sähköisenä Riksarkivetin keskiaikaisten asiakirjojen kortistosta (SDHK) riksarkivet.se/sdhk
Teksti löytyy myös ohessa pdf-tiedostona.
1. kirje (kuvissa)
Omnibus presentes
litteras inspecturis Johannes byrgeri filius de forsom. salutem in domino
sempiternam. Tenore presencium, constare uolumus omnibus euidenter Nos dilectam
uxorem nostram Hialmborgem filiam Domini Eschilli & domine walborgis honore
quo possumus honorantes. & amore gratuito diligentes & in perpetuum
dilecturi. Eidem uxori nostre Curiam nostram forsæ. in dotem que wlgariter
dicitur morgengæfh. omnimode & cum omnibus suis attinenciis longe uel prope
sitis firmiter contulisse; Jsta tamen condicione adiecta. quod si ipsam post nos
superuiuere contigerit siue habentem filios siue non. ei & filiis suis
& nostris. si fuerint. uel heredibus ipsius aliis quicumque fuerint.
predicta curia cedat iure ab eis perpetuo possidenda. si autem contingat ipsam
prius mori quam nos. volumus quod dicta curia ad nos & nostros heredes
deuoluatur. & loco dotis predicte. habeant heredes eiusdem uxoris nostre
memorate. curiam nostram dictam. thorp iure perpetuo possidendam. Preterea si
ipsa & nos. liberos habuerimus. post nos et post uxorem nostram uiuentes.
tunc si ipsi filios de se non genuerint. volumus quod sepe dicta curia. forsæ.
ad heredes nostros plenarie reuertatur. Jn cuius testimonium. presentes
fuerunt. dominus meus episcopus lincopensis. dominus laurencius. dominus
eskillus. dominus magnus karlson. Dominus Nicholaus sedstredis. Dominus
iohannes knutson. & plures alij fidedigni. Ad cuius euidenciam pleniorem.
sigilla predictorum dominorum apponi petiuimus. & reddimus pariter nostro
sigillo presentes litteras sigillatas. Actum in h..læstad. anno domini .M°. CC°.XC.
secundo. secunda feria proxima post dominicam. Misericordia domini.
Suomennos:
Johannes Birgersson Forsasta tervehtii iankaikkisessa
Herrassa kaikkia, joita tämä kirje koskee. Tällä kirjeellä tahdomme tehdä tiettäväksi,
että kaikille todistetaan rakkaan vaimomme, Hjalmborgin, herra Eskilin ja rouva
Valborgin tyttären kunniaa. Voimme arvostaa häntä, rakkaudesta pyyteettömästi ahkeraa
ja ikuisesti rakastavaa. Samalle annamme vaimollemme Forsan maatilamme
myötäjäisinä, joita kansankielellä kutsutaan huomenlahjoiksi, kaikenlaisten ja kaikkien
heille kuuluvien omistusten kanssa, lähellä tai kaukana sijaitsevien. Kuitenkin
sillä lisäehdolla, että jos meistä hän sattuu elämään pidempään ja hänellä on
tai ei ole poikia ja heidän pojillaan, jos niitä meillä tulee olemaan tai muille
hänen perillisilleen, jokaiselle joka tulee olemaan, perivät he oikeutetusti
edellä mainitun maatilan ikuiseksi omistuksekseen. Jos puolestaan sattuu niin,
että hän kuolee aiemmin kuin me, tahdomme että edellä mainittu tila jää meille
ja meidän perillisillemme ja saakoon saman vaimon perilliset aiemmin mainitun
huomenlahjan sijasta meiltä thorpaksi kutsutun tilamme ikuiseksi
omistuksekseen. Lisäksi jos hänen ja meidän saamamme lapset elävät meidän ja
meidän vaimomme jälkeen, ja jos heille ei synny poikia, tahdomme että usein
mainittu Forsan maatila palautetaan kokonaisuudessaan meidän perillisillemme. Minkä
todisteena läsnä ovat herrani Linköpingin piispa, herra Lars, herra Eskil, herra
Magnus Karlsson, herra Nils Sestridsson, herra Johan Knutsson ja useampia muita
luotettavia, jonka todisteena olen liittänyt edellä mainittujen herrojen
sinetit. Samalla kertaa olemme pyytäneet sinetöimään tämän kirjeen sinetillämme.
Tapahtui Harlestadissa Herran vuonna
1292, pääsiäisen jälkeisen toisen sunnuntain jälkeisenä maanantaina (seuraava
päivä sunnnuntain jälkeen).
DS 1067
SDHK-nr 1559
SDHK-nr 1559
2. kirje:
Omnibus presens
scriptum cernentibus Iohannes Brudzson salutem in Domino sempiternam. Tenore
presencium profiteor euidenter me dilecte consorti mee Cristine Hemmingsdotar
omnia bona mea in Othenswi, videlicet duas curias villicales cum duobus
molendinis et eorum locis dictis curiis adiacentibus, et vnam curiam in Hoxby
cum omnibus et singulis ipsorum pertinenciis in sicco et humido consistentibus
infra sepes et extra, prope vel remote positis, nullis penitus exceptis,
racione dotis, dicte morghengawa, condicionibus notabiliter subsequentibus
veraciter contulisse, ita videlicet quod, si nos, quod Deus annuat, liberos
progenerare contingat, extunc premissa bona ipsis racione matrimonii et non
patrimonii cedant perpetuo possidenda. Si vero ipsam aut me liberis non
procreatis vel superuiuentibus, quod Deus auertat, ab hac luce migrare
contingat, extunc nostrum alteri tunc superuiuenti bona premissa ad perpetuam
possessionem cedant, reclamacione quorumcunque inposterum minime valitura. In
premissorum omnium euidenciam firmiorem sigilla nobilium virorum dominorum
Nicholai Thurisson, decem prouinciarum legiferi, Karuli Tukæsson et Laurencii
Germundasson militum necnon Benedicti Brudzson, fratris mei karissimi, vna cum
meo proprio presentibus sunt appensa. Scriptum anno Domini m°ccc°l primo tercia
feria proxima ante festum beati Michaelis.
Suomennos:
Johannes Brudsson tervehtii iankaikkisessa
Herrassa kaikkia tämän kirjeen näkeviä. Tällä kirjeellä vahvistan todistetuksi että
annan minun rakkaalle puolisolleni Kristina Hemmingsdotterille kaikki minun
omaisuuteni Odensvissa, nimittäin kaksi tilanhoitajan hoitamaa tilaa myllyjen
kera ja niiden seuduilta nimetyiltä läheisiltä tiloilta ja yhden tilan Högsbystä,
niihin kuuluvat omistukset, kaikista tai yhdestä kerrallaan, aidan sisä- ja ulkopuolelta, kuivasta ja kosteasta maasta
koostuvat, lähellä tai kaukana sijaitsevat, poikkeuksetta, myötäjäisiksi,
huomenlahjoiksi kutsutuiksi. Sopimuksella on todella lahjoitettu seuraaville, heille
nimittäin, jos meille, minkä Jumala suokoon, saisi syntyä lapsia, silloin edellä
esitetyt tilat periytyvät äidinperintönä, ei isänperintönä ikuiseksi
omaisuudeksi. Jos hän ei todellakaan joko tee lapsia minun kanssani tai elä
pidempään, koska Jumala estäisi, sitten meistä toiselle, pidempään elävälle, periytyy
sen jälkeen edellä mainittu omaisuus ikuiseksi omaisuudeksi. Edellä esitetyn
lujemmaksi vakuudeksi on liitetty kaikkien ylhäisten miesten sinetit, herran
Nils Thuressonin, läänin kihlakunnan tuomarin, Karl Tukessonin ja ritarin Lars
Germundssonin, myös rakkaan veljeni Bengt Brudssonin, yhdessä minun omani
kanssa. Kirjoitettu Herran vuonna 1351, lähimpänä tiistaina ennen Mikkelinpäivää.
DS4748
SDHK-nr 6264
Tuula Rantalan puolesta
SDHK-nr 6264
Tuula Rantalan puolesta
tiistai 1. huhtikuuta 2014
Hobbitus Ille
J.R.R. TOLKIEN: HOBBITUS ILLE – AUT ILLUC ATQUE RURSUS RETRORSUM
Teksti ja suomennos:
In foramine terrae habitabat hobbitus: nec foedum, sordidum madidumque
foramen, nec extremis lumbricorum atque odore caenoso impletum, nec etiam
foramen aridum, inane, harenosum, in quo nihil erat ad considendum aut edendum
aptum; immo foramen-hobbitum, ergo commodum.
Quod ianuam omnino rotundam,
fenestrae navis similem, viridem pictam cum bulla aeraria flaventeque in media
accurate defixa habuit. Aperta est ianua in atrium tubulatum, cuniculo simile:
cuniculus autem commodissimus, non fumidus, cum parietibus lacunatis et solis
pavimentatis et tapetis tectis, qui sellis expolitis et plurimis uncis ad
petasos amiculaque suspendenda ornatus est – nam hospites hobbito placebant.
Cuniculus, magis minusque in linea directa iter faciens, porro et porro in
latus Collis – Collis Ille, ut totus populus multa milia passuum circum illum
appellavit – sinuabat, ex quo multae et parvae fores apertae sunt, alter hinc
alter illinc. Ascendere scalas hobbito non opus fuit: cubicula, balnea,
apothecae, cellae penariae (multae earum), vestiaria (fuerunt hobbito conclavia
vestibus omnino dedicata), culinae, triclinia, omnia in eodem plano fuerunt,
profecto in eodem meatu.
Maan
kolossa asusti hobitti: se ei ollut inhottava, likainen ja kostea kolo, täynnä
madonpäitä ja loanhajua, eikä myöskään kuiva, tyhjä, hiekkainen kolo, jossa ei
ollut mitään istumista varten tai syötäväksi kelpaavaa. Päinvastoin: se oli
hobitinkolo, eli siis mukava.
Siinä oli täysin pyöreä ovi,
laivanikkunan kaltainen, vihreäksi maalattu, jossa oli kuparinen ja
kullankeltainen nuppi tarkasti keskelle kiinnitettynä. Ovi avautui tunnelimaiseen,
maanalaista käytävää muistuttavaan eteiseen: mutta käytävä oli mitä viihtyisin,
ei savuinen, siinä oli paneloidut seinät sekä kivilaatoilla päällystetyt ja
matoilla suojatut maalattiat, ja se oli sisustettu koristeellisilla tuoleilla
sekä lukuisilla naulakoilla hattujen ja päällysviittojen ripustamiseksi –
vieraat olivat nimittäin hobitille mieluisia. Käytävä, enemmän tai vähemmän
suorassa linjassa kulkien, mutkitteli edemmäksi ja edemmäksi Kukkulan kupeeseen
– Tuon Kukkulan, kuten koko kansa monta peninkulmaa sen ympärillä sitä kutsui –
josta monet pienet sisäänkäynnit avautuivat, yksi täältä, toinen sieltä.
Hobitin ei ollut tarpeen kiivetä portaita: kamarit, kylpyhuoneet,
viinikellarit, ruokavarastot (useat sellaiset), vaatehuoneet (hobitilla oli
täysin vaatteille omistettuja huoneita), keittiöt, ruokasalit, kaikki olivat samassa
tasossa, tosiaankin samalla käytävällä.
Quid
est hobbitus? Hobbitis opus est, ut opinor, explanatione quadam hodie, quoniam
rari facti sunt et Hominum Magnorum, ut nos appellant, timidi. Sunt (aut erant)
homines parvuli, circa dimidium proceritatis nostri, et minores quam nani
barbati. Barbae hobbitis non sunt. Est illis paululum aut nihil magiae, praeter
vulgare cottidianum genus, quod illis usui est ut taciti et cito se auferant
quandocumque talis ingens et stulta gens qualis tu et ego rustice errat,
strepitum similem elephantis faciens, quem illi milibus passuum abhinc audire
possunt. Proclivitatem ad pinguem ventris habent; in coloribus splendidis
(plerumque viridi et luteo) se vestiunt; calceos non induunt, quod plantae
pedum coriis naturalibus augentur et capillis densis calidis fulvis sicut
crines in capite (qui sunt crispi); longos peritos fulvos digitos habent,
vultus apertos, et risus altos sucososque rident (imprimis post cenam, quam bis
in die edunt quandocumque possunt).
Mikä
on hobitti? Hobiteista on tarpeen antaa tänä päivänä jokin selitys, niin
otaksun, koskapa he ovat käyneet harvinaisiksi ja aroiksi Isoja Ihmisiä (kuten
he meitä kutsuvat) kohtaan. He ovat (tai olivat) pikkuruisia ihmisiä,
suunnilleen puolet meidän pituudestamme, ja pienempiä kuin parrakkaat kääpiöt.
Hobiteilla ei ole partaa. Heillä on vähän tai ei yhtään taikavoimaa, lukuun ottamatta
yleistä, tavanomaista tapaa, joka heille on hyödyksi, haihtua paikalta ääntä
päästämättä ja joutuisasti joka kerta kun sellainen valtavan ja typerän lajin
edustaja kuin sinä ja minä harhailee moukkamaisesti, pitäen elefantin lailla
meteliä, jonka he voivat kuulla peninkulmien päästä. Heillä on taipumus vatsan
lihavuuteen; he pukeutuvat kirkkaisiin väreihin (useimmiten vihreään ja
kullankeltaiseen); he eivät käytä kenkiä, koska heidän jalkapohjiaan vahvistaa
luontainen nahka ja jalkojen päältä kasvaa tuuheita, lämpimän kullanruskeita
karvoja, jollaiset ovat myös heidän hiuksensa (jotka ovat kiharat); heillä on
pitkät, näppärät, rusehtavat sormet, vilpittömät kasvonilmeet, ja he nauravat
syvältä kumpuavaa ja makeaa naurua (etenkin päivällisen jälkeen, jonka he
syövät kahdesti päivässä aina kun suinkin voivat).
Fortuna
insolita, quodam mane iampridem in tranquilitate orbis terrarum, cum minus clamoris
et plus viridis erat, et hobbiti etiam numerosi fortunatique erant, et Bilbo
Baggins post ientaculum in fore stabat fumum emittens ex fumisugio longo ligneo
ingentique, quod ad digitos laneos (compte pectitos) pedum paene declinabat –
advenit Gandalphus. Gandalphus! Si tu quartam partem solum audivisses
rerum quae ego de illo audivi, et ego minimam solum omnium rerum, quae audiri
possunt, audivi, tu ad fabulam mirabilem quamlibet praeparares. Ubicumque ille
iter fecit, fabulae et facinora audacia oriebantur, in modo insolitissimo.
Epätavallinen
onni, eräänä aamuna kauan sitten maailman rauhassa, kun oli vähemmän huutoa ja
enemmän vehreyttä, ja hobitit olivat yhä runsaslukuisia ja onnekkaita, ja Bilbo
Reppuli seisoskeli ulkona aamiaisen jälkeen päästellen savua pitkästä, puisesta
ja valtavan suuresta piipusta, joka kaartui lähes villaviin varpaisiin asti
(jotka olivat tyylikkäästi kammatut) – saapui Gandalf. Gandalf! Jos olisit kuullut vain
neljäsosan asioista, jotka minä olen hänestä kuullut, ja minä olen kuullut vain
hyvin pienen osan kaikista asioista, jotka voidaan kuulla, sinä valmistautuisit
mielin määrin ihmeelliseen tarinaan. Missä tahansa hän teki matkaa, tarinat ja
seikkailut saivat alkunsa mitä yllättävimmällä tavalla.
Satu Tuomisen puolesta
perjantai 28. maaliskuuta 2014
Iohannes Boccacius: De mulieribus claris
IVNO REGINA in nummo Augustae Iuliae Soaemiae, ca. AD 220 |
Giovanni
Boccaccio (1313-1375) ja De mulieribus claris vuodelta
1362
Giovanni Boccaccion nykyajan parhaiten tuntema teos lienee
italiaksi kirjoitettu Decamerone
(1348-51). Tätä
voi kuitenkin pitää pikemminkin poikkeuksena hänen tuotannossaan: varhaiset
kirjoitukset olivat elegantteja hovirunoja ja romansseja. Myöhemmin hän
kiinnostui erityisesti ystävänsä Petrarcan vaikutuksesta humanismista, ja
Boccaccion myöhäisempi tuotanto onkin latinankielisiä ensyklopedioita ja
biografioita.
De claris mulieribus on ensimmäinen ainoastaan
naisista kertova biografiakokoelma. Sen esikuvana on ollut Petrarcan De viris
illustribus. Boccaccion teos alkaa Eevasta, ja käy läpi kreikkalais-roomalaisen
maailman kuningattaria ja sankarittaria. Hahmoja on myös Raamatusta, mutta
kristillisiä, antiikin jälkeen eläneitä naisia Boccaccio ei juurikaan
käsittele. Tämän hän perustelee hagiografioiden runsaan pyhimysnaisista kertovan
materiaalin olemassaololla. Kirjoittaja ei mainitse kovinkaan monia lähteitä (Paavali,
Raamattu, Hieronymus), ja taustoiden tutkimuksessa on vielä työtä. Mm. kirjoitustyylistä
ja esitetyistä tiedoista on kuitenkin päätelty Boccaccion lukeneen ainakin Liviusta,
Ovidiusta, Plinius vanhempaa, Statiusta, Suetoniusta, Valerius Maximusta,
Vergiliusta.
Kertomusten rakenne seuraa kirjoittajan mainitsemia esikuvia (Petrarca ja Hieronymus). Otsikko esittelee käsiteltävän henkilön, ja tarina alkaa hänen sukutaustansa ja sosiaalisen asemansa selvittämisellä. Tämän jälkeen kerrotaan miksi henkilö tunnetaan, jota seuraa esitys hänen elämästään ja teoistaan yksityiskohtaisemman tarinan muodossa. Kertomus päättyy usein pieneen opetukseen tai selitykseen tekojen merkityksesyä. Boccaccion tyyli ja kirjoituksen sisältö on tyypillistä varhaiselle renessanssihumanismille. Huomiota kiinnitettiin erityisesti moraaliseen ja älylliseen kasvatukseen, jota ei humanistien mielestä harjoitettu riittävästi. Boccaccionkin ihanteena oli antiikin roomalainen hyveellisyys, virtus, ja tätä kohti pyrittiin klassista kirjallisuutta ja historiankirjoitusta opiskelemalla.
Kertomusten rakenne seuraa kirjoittajan mainitsemia esikuvia (Petrarca ja Hieronymus). Otsikko esittelee käsiteltävän henkilön, ja tarina alkaa hänen sukutaustansa ja sosiaalisen asemansa selvittämisellä. Tämän jälkeen kerrotaan miksi henkilö tunnetaan, jota seuraa esitys hänen elämästään ja teoistaan yksityiskohtaisemman tarinan muodossa. Kertomus päättyy usein pieneen opetukseen tai selitykseen tekojen merkityksesyä. Boccaccion tyyli ja kirjoituksen sisältö on tyypillistä varhaiselle renessanssihumanismille. Huomiota kiinnitettiin erityisesti moraaliseen ja älylliseen kasvatukseen, jota ei humanistien mielestä harjoitettu riittävästi. Boccaccionkin ihanteena oli antiikin roomalainen hyveellisyys, virtus, ja tätä kohti pyrittiin klassista kirjallisuutta ja historiankirjoitusta opiskelemalla.
De mulieribus claris käsittää 104 lukua, jotka
koskevat sekä hyveellisiä että vähemmän ansioituneita naisia. Esitystapa on
aikakauden mukainen: suurin naisia koskeva ylistys oli tämän miehen
veroisuutensa. Joka tapauksessa Boccaccio ei säästele ylistäviäkään sanoja.
Teoksesta tunnetaan yli 100 käsikirjoitusta, joten sitä voi pitää ajallaan
hyvin suosittuna. Se käännettiin pian ilmestymisensä jälkeen italiaksi, ja
seuraavilla vuosisadoilla lukuisille muille eurooppalaisille kielille. Meidän
tässä lukupiirissä käyttämä Laurenziana Plut. 90 sup 98 -käsikirjoitus on voitu
tunnistaa Boccaccion itse kirjoittamaksi. Sitä säilytetään Firenzen Biblioteca
Medicea Laurenziana -kirjastossa ja se on luettavissa editoituna verkossa.
Tekstit
Luetaan kolme naismuotokuvaa. Englanninnokset
ovat peräisin teoksesta Boccaccio,
Giovanni, Famous
Women. Virginia
Brown (ed. and transl.) Harvard Univ. Press, Cambridge 2001, joka perustuu seuraavaan teokseen: Branca, V., ed.,
Tutte le opere di Giovanni Boccaccio, vol. X: V. Zaccaria, ed., De mulieribus claris, Milano, 1967.
Latinankieliset tekstit ovat saatavilla Biblioteca italianasta. Tekstit pdf-muodossa.
IV. De Iunone
regnorum dea.
Iuno, Saturni et
Opis filia, poetarum carmine et errore gentilium toto orbi pre ceteris
mulieribus, gentilitatis infectis labe, celeberrima facta est, in tantum ut
nequiverint taciti temporum dentes, cum cuncta corrodant, adeo infame exesisse
opus, quin ad etatem usque nostram notissimum eius non evaserit nomen. Verum ex
hac potius fortunam egregiam recitare possumus, quam opus aliquod memorabile
dictum referre. Fuit enim cum Iove illo cretensi, quem decepti veteres celi
finxere deum, eodem edita partu et ab infantia transmissa Samum ibique ad
pubertatem usque cum diligentia educata, Iovi demum fratri nupta est; quod per
multa secula eiusdem est statua in templo Sami testata. Nam existimantes Samii
non modicum sibi posterisque suis afferre glorie quod se penes alta atque
desponsata Iuno sit, quam celi reginam arbitrabantur et deam, ne memoria hec
dilueretur facile, templum ingens et pre ceteris orbis mirabile construxere
numinique dicavere suo et ex marmore pario, in habitu nubentis virginis,
eiusdem ymaginem sculpi fecere temploque preposuere suo. Hec tandem regi magno
nupta, excrescente eius in dies imperio atque fama longe lateque nomen ipsius
efferente, non modicum et ipsa splendoris consecuta est. Sane, postquam
poeticis fictionibus et insana antiquorum liberalitate celi regina facta est,
que mortalis regina fuerat, Olympi regnis eam divitiisque prefecere nec non et
illi coniugalia iura atque parientium auxilia commisere; et alia longe plura,
ridenda potius quam credenda. Ex quibus, sic humani generis hoste suadente,
multa illi undique constructa sunt templa, altaria plurima, sacerdotes, ludi et
sacra, more veteri instituta; et, ut de reliquis taceam, post Samos, celebri
veneratione ab Argivis Achaye populis et a Cartaginensibus diu honorata est; et
postremo a Veiis Romam delata in Capitolio et in cella Iovis optimi maximi, non
aliter quam viro iuncta suo, locata, sub vocabulo Iunonis regine, a Romanis,
rerum dominis, cerimoniis multis et diu culta est, etiam postquam in terris
comparuit Deus homo.
IV
Juno, Goddess of Kingdoms
Thanks to the poets and pagan error, Juno, the
daughter of Saturn and Opis, has become the most famous of all the women in the
world who were stained with the plot of paganism. So great is her fame that the
silent teeth of time, which gnaw all things to pieces, have not been able to
consume her notorious deeds and prevent her name, well know to all, from
reaching even our age. Nonetheless, it is easier to speak of Juno's singular
good fortune than to relate any great deed of hers that is worthy of comment.
She and that
Jupiter of Crete (whom the ancients wrongly imagined to be the god of heaven)
were born twins. In her infancy Juno was sent to Samos and there was carefully
brought up until she reached puberty and finally married her brother Jupiter. To
this her statue in the temple at Samos for many centuries bore witness. Indeed,
the people of Samos considered Juno a goddess and queen of heaven and believed
that her upbringing and marriage in their country brought glory to them and
their descendants. To keep alive the memory of this connection, they built a
huge temple consecrated to her divinity, more marvelous than any other in the
world. They also ordered a statue of Juno, dressed as a young girl for her
wedding, to be carved out of Parian marble, and they placed it in front of her
temple.
Juno herself
gained no little glory through her marriage to the great king, whose power and
fame were steadily increasing and spreading his name far and wide. Later the
fictions of poets and the extravagant folly of the ancients made this woman,
who had been a mortal queen, into the queen of heaven. They placed her in
charge of the kingdom and wealth of Olympus and entrusted to her conjugal
rights, the protection of women in childbirth, and many other things that
arouse our amusement rather than our belief.
As a result,
through the persuasion of the Enemy of humankind, numerous temples and altars
were erected to Juno everywhere, and priests, games, and sacrifices were assigned
to her according to ancient custom. For a long time she was honoured with solemn
reverence, after Samos, by the Argive peoples of Achaia and by the Carthagenians,
not to mention others. At last Juno was brought to Rome from Veii and placed in
the sanctuary of Jupiter Optimus Maximus on the Capitoline Hill, just as she
were joiningher husband. The Romans, masters of the world, long honoured her
with many ceremonies under the name of Queen Juno, even after the time of Christ.
LXXXI. De Iulia Gaii Cesaris dictatoris filia.
Iulia et genere
et coniugio forsan totius orbis fuit clarissima mulierum; sed longe clarior
amore sanctissimo et fato repentino. Nam a Gaio Iulio Cesare ex Cornelia
coniuge, Cynne quater consulis filia, unica progenita est. Qui Iulius ab Enea,
inclito Troianorum duce, per multos reges et alios medios paternam duxit
originem, maternam vero ab Anco, quondam Romanorum rege; gloria bellorum atque
triunphorum et dictatura perpetua insignis plurimum homo fuit. Nupsit preterea
Pompeio magno, ea tempestate Romanorum clarissimo viro, qui in vincendis
regibus, deponendis eisque de novo faciendis, nationibus subigendis, pyrratis
extinguendis, favorem romane plebis obtinendo, et regum orbis totius clientelas
acquirendo, non terras tantum, sed celum omne fatigavit diu. Quem adeo
illustris mulier, esto iuvencula et ille provectus etate, ardenter amavit, ut
ob id immaturam mortem quesierit. Nam cum Pompeius in comitiis edilitiis
sacrificaturus ab hostia, quam tenebat, ex suscepto vulnere se in varia
agitante, plurimo respergeretur sanguine, et ob id, vestibus illis exutus,
domum alias induturus remicteret, contigit ut deferens ante alios Iuliam
pregnantem haberet obviam. Que cum vidisset viri cruentas vestes, ante quam
causam exquireret, suspicata non forsan Pompeio fuisset violenta manus iniecta,
quasi non illi dilectissimo sibi viro occiso supervivendum foret, in sinistrum
repente delapsa timorem, oculis in tenebras revolutis, manibus clausis,
concidit et evestigio expiravit: non solum viri atque civium romanorum, sed maximo
totius orbis ea etate incomodo.
LXXXI
Julia, Daughter of the Dictator Julius Caesar
Her ancestry and her marriage made Julia perhaps the
most famous woman in the world, but her inviolable love and sudden death added
much more luster to her reputation.
She was the
only child of Julius Caesar and his wife Cornelia, whose father Cinna had been
consul four times. On his father's side, Julius was descended through many kings
and other intermediaries from Aeneas, renowned leader of the Trojans; on his mother's
side, from Ancus Marcius, a former king of the Romans. Caesar was especially
famous for the glory attached to his military campaigns and triumphs and also
for his permanent dictatorship.
Julia married
Pompey the Great, one of the most distinguished Romans of the time, who for
many years gave heaven and earth no rest as he vanquished kings, deposed and
created new ones, subdued nations, destroyed pirates, gained the favor of the Roman
populace, and became the patron of kings throughout the world. Pompey was much
older than Julia, who was still a mere girl, but she loved him ardently. This
love caused her to seek an untimely death.
One says, as
Pompey was engaged in sacrifice at the aedilician elections, the animal he was
holding jerked in all directions after it was wounded, spattering him with a great
deal of blood. Pompey then took off his clothes and sent them back to his house
to be exchanged for other garments. The first person to meet was Julia, who was
pregnant. She saw her husband's bloody clothing and, without asking the reason,
assumed that Pompey had been murdered. Ominous fear overcame her. Almost as if she
could not bear to survive her beloved husband, Julia fell to the ground, her
eyes shrouded in darkness and her hands clenched. She died immediately, to the
great distress not only of her husband and her compatriots but the whole world
at the time.
LXII . De Claudia vestali virgine.
Claudiam vestalem virginem, digne ex Romanorum generoso sanguine procreatam crediderim, dum intueor insignem pietatem eius in patrem. Pompa quippe spectabili pre se ex senatus consulto triunphum pater agebat, frequenti Romanorum spectante plebe, cum se tribunorum plebis unus, ob privatam simultatem in eum non aliter quam in male meritum prorumpens, dedit in medium; et insolenti, more tribunitio, audacia violentas manus in triunphantem iniciens, eum de curru evolvere conatus est. Quod cum inter spectantes Claudia virgo conspiceret, illico urgente pietate commota, tristis et oblita sexus honestatisque victarum, quibus obtecta erat, pati non potuit, quin imo, repente medias inter catervas impetuosa prorumpens, et sibi audaci niso cedere turbam cogens, inter tribuni arrogantiam et patris gloriam se indefesso robore immiscuit et, quibuscunque ausis factum sit, amoto tribuno, liberum in Capitolium patri concessit ascensum.
O dulcis amor! o infracta pietas! Quid credemus vires imbecilli corpori prestitisse virginis, quid religionis oblivionem iniecisse, preter eum cernere iniuria opprimi quem meminerat infantie sue educatorem et piis delenitorem blanditiis, votorum in suam salutem exhibitorem, noxiorum amotorem omnium et provectioris etatis instructorem? Sed, ut de hoc satis dictum sit, queso: quis hoc tumultuantibus hominibus sanctimonialem immixtam virginem de inhonestate redarguet? Quis temerariam dicet? Quis tanquam in tribunitiam potestatem ausam iure damnabit, cum adeo pulchrum atque memorabile pietatis opus in tutandum patrium decus egerit, ut etiam robustissimus iuvenis acriori animo fecisse nequiverit? Equidem non immerito dubitem quis spectabiliorem triunphum: an pater in Capitolium traxerit, an nata in edem reportaverit Veste.
LXII. Claudia, a Vestal Virgin
Considering the remarkable devotion she had for her
father, I am inclined to believe that Claudia, a vestal Virgin, was a worthy
descendant of noble Roman stock. By decree of the Senate, her father was
celebrating a triumph with great pomp before a large crowd of Romans. Suddenly,
moved by private enmity, a tribune of the plebs stepped forward and lunged
towards him as if against one who deserved ill. With the arrogant boldness
characteristic of the tribunes, this man laid violent hands on the victor and
tried to pull him down from the chariot. The virgin Claudia, who was among the
spectators, saw what had happened and was distressed and saddened because of
the love she bore her father. Unable to endure the situation, she forgot her
sex and the dignity of the headbands she was wearing. At once she rushed
impetuously into the midst of the crowd. Her bold dash compelled the bystanders
to give way, and Claudia forced herself between the arrogant tribune and her
father who was in the midst of his triumph. In her daring she somehow managed
to push the tribune aside and assure her father free ascent to the Capitol.
What sweet love! What firm devotion! What shall we believe
gave strength to the maiden’s weak body? What shall we believe made her forget
to act as a Vestal, if not the sight of a shameful attack on ha father — the
father she remembered nurturing her as a child, consoling her with his affectionate
caresses, granting those desires which were for her own good, keeping her safe
from all harm, and guiding her as she grew to womanhood? But enough of this,
please. Who will use her action as a pretext to accuse a cloistered virgin of
indecency because she mingled with riotous men? Who will say that she was rash?
Who can in justice condemn her for defying the tribune's power in order to
defend her father by an act of devotion so beautiful and memorable as to be
impossible for even a young man of great strength and passion? Certainly I question,
and not without reason, which of the two celebrated the more glorious triumph:
the father ascending the Capitol or the daughter returning to the temple of
Vesta.
Anna Vuolannon puolesta
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Cyprianus, De habitu virginum
Taustatietoa Cyprianuksesta
Thascius
Caecilius Cyprianus (n. 200 – 258) on yksi tunnetuimpia varhaisia latinaksi
kirjoittaneita teologeja yhdessä itseään hieman aiemmin eläneen Tertullianuksen
kanssa. Hän vaikutti (Tertullianuksen tavoin) Karthagossa, Pohjois-Afrikassa.
Cyprianus valittiin Karthagon piispaksi noin vuonna 248. Hänet yhdistetään
ennen kaikkea kysymykseen siitä, miten vainojen aikana uskostaan luopuneisiin
tulisi suhtautua. Cyprianus, joka itse oli paennut Karthagosta Deciuksen
vainojen aikana, edusti kantaa, jonka mukaan uskostaan luopuneet voidaan ottaa
takaisin kirkon yhteyteen, jos he osoittavat katumusta. Hän joutui kysymyksessä
arvovaltakiistaan nk. tunnustajien eli vainon aikana vankilaan joutuneiden
kanssa. Nämä katsoivat, että heillä oli oikeus päättää, kuinka luopuneiden
kanssa on meneteltävä. Cyprianus
puolusti tiukasti piispan valtaa niin tässä kuin muissakin kysymyksissä.
Cyprianuksen oletetaan kuolleen Valerianuksen vainoissa. Kuolemasta on säilynyt
(vahvasti epähistoriallinen) marttyyrikertomus.
Cyprianukselta on säilynyt useita kirjoituksia sekä kirjeenvaihtoa. Kenties tunnetuin teos on De unitate ecclesiae (Kirkon ykseydestä), joka sisältää kuuluisan lauseen: habere jam non potest Deum patrem, qui ecclesiam non habet matrem (jolla ei ole kirkkoa äitinä, sillä ei voi olla Jumalaa isänä). Nyt käsillä oleva teksti on katkelma Cyprianuksen kirjoituksesta De habitu virginum (Neitsyiden pukeutumisesta), jossa Cyprianus kehottaa naimattomia naisia siveelliseen ja vaatimattomaan pukeutumiseen, johon ei kuulu koruja, ei ehostusta eikä muutakaan koristautumista. Mielenkiintoista tässä katkelmassa on mm. se, millaisia etuja Cyprianus näkee naimattomuudesta olevan naiselle sekä se, kuinka Cyprianus yhdistää naimattomuuden ja pelastuksen.
Cyprianukselta on säilynyt useita kirjoituksia sekä kirjeenvaihtoa. Kenties tunnetuin teos on De unitate ecclesiae (Kirkon ykseydestä), joka sisältää kuuluisan lauseen: habere jam non potest Deum patrem, qui ecclesiam non habet matrem (jolla ei ole kirkkoa äitinä, sillä ei voi olla Jumalaa isänä). Nyt käsillä oleva teksti on katkelma Cyprianuksen kirjoituksesta De habitu virginum (Neitsyiden pukeutumisesta), jossa Cyprianus kehottaa naimattomia naisia siveelliseen ja vaatimattomaan pukeutumiseen, johon ei kuulu koruja, ei ehostusta eikä muutakaan koristautumista. Mielenkiintoista tässä katkelmassa on mm. se, millaisia etuja Cyprianus näkee naimattomuudesta olevan naiselle sekä se, kuinka Cyprianus yhdistää naimattomuuden ja pelastuksen.
Teksti
22 Servate, virgines, servate quod esse coepistis, servate quod eritis. Magna vos merces manet, praemium grande virtutis,
munus maximum castitatis. Vultis scire quo malo careat et quid boni teneat continentiae
virtus? Multiplicabo, inquit mulieri Deus, tristitias tuas et gemitus tuos, et
in tristitia paries filios, et conversio tua ad virum tuum, et ipse tui
dominabitur [Gen. 3:16]. Vos ab hac sententia liberae estis, vos mulierum
tristitias et gemitus non timetis. Nullus vobis de partu circa filios metus
est, nec maritus est dominus, sed dominus vester et caput Christus est ad
instar et vicem masculi. Sors vobis et conditio communis est. Domini vox est in
illa dicentis: Filii saeculi hujus generant et generantur. Qui autem habuerint
dignationem saeculi illius et resurrectionis a mortuis, non nubunt, neque
matrimonium faciunt. Neque enim incipient mori: aequales enim sunt Angelis Dei,
cum sint filii resurrectionis [Luuk. 20:31–36]. Quod futuri sumus jam vos esse
coepistis. Vos resurrectionis gloriam in isto saeculo jam tenetis, per saeculum
sine saeculi contagione transitis. Cum castae perseveratis et virgines, Angelis
Dei estis aequales. Tantum maneat et duret solida et illaesa virginitas, et ut
coepit fortiter, jugiter perseveret; nec monilium aut vestium quaerat
ornamenta, sed morum. Deum spectet et coelum, neque
oculos ad sublime porrectos ad carnis et mundi concupiscentiam deprimat aut ad
terrenas deponat.
23 Prima sententia crescere et generare praecepit, secunda continentiam
suasit. Cum adhuc rudis mundus et inanis est, copiam foecundidate generantes
propagamur, et crescimus ad humani generis augmentum: cum jam refertus est
orbis et mundus impletus, qui capere continentiam possunt, spadonum more
viventes, castrantur ad regnum. Nec hoc jubet Dominus, sed hortatur; nec jugum
necessitatis imponit, quando maneat voluntatis arbitrium liberum. Sed cum
habitationes multas apud Patrem suum dicat [Joh. 14:2], melioris habitaculi
hospitia demonstrat. Habitacula ista
meliora vos petitis, carnis desideria castrantes, majoris gratiae praemium in
coelestibus obtinetis. Omnes quidem qui ad divinum lavacrum Baptismi
sanctificatione perveniunt, hominem illic veteram gratia lavacri salutaris
exponunt, et innovati Spiritu sancto, a sordibus contagionis antiquae iterata
nativitate purgantur. Sed nativitatis iteratae vobis major sanctitas et veritas
competit, quibus desideria jam carnis et
corporis nulla sunt. Sola in vobis quae sunt virtutis et spiritus ad gloriam
remanserunt. Apostoli vox est, quem Dominus vas electionis suae dixit, quem ad
promenda mandata coelestia Deus misit: Primus homo, inquit, de terrae limo,
secundus homo de coelo. Qualis ille de limo, tales et qui de limo; et qualis
coelestis, tales est coelestes. Quomodo portavimus imaginem ejus qui de limo
est, portemus et imaginem ejus qui de coelo est. [1.
Kor. 15:47–49] Hanc imaginem virginitas portat, portat integritas, sanctitas
portat et veritas; portant disciplinae Dei memores, justitiam eum religione
retinentes, stabiles in fide, humiles in timore, ad omnem tolerantiam fortes,
ad sustinendam injuriam mites, ad faciendam misericordiam faciles, fraterna
pace unanimes atque concordes.
Käännös
Neitsyet,
pitäkää kiinni siitä, mitä olette alkaneet olla, pitäkää kiinni siitä, mitä
tulette olemaan. Teitä odottaa suuri palkkio, hyveen suunnaton palkinto,
siveyden suurin lahja. Tahdotteko tietää, mistä pahasta pidättyvyyden hyve
jättää osattomaksi ja mistä hyvästä se saa osalliseksi? Naiselle Jumala sanoo:
”Minä teen suuriksi tuskasi ja kipusi ja tuskassa synnytät lapsia ja
kääntymisesi on miehesi puoleen ja tämä hallitsee sinua.” (1. Moos. 3:16) Te
olette tästä tuomiosta vapaat, te ette pelkää naisten tuskia ja kipuja. Teillä
ei ole mitään pelkoa lasten synnyttämisestä eikä aviomies ole hallitsija, vaan
teidän hallitsijanne ja päänne on Kristus, miehen kaltaisena ja hänen
sijastaan. Teidän osanne ja asemanne on yhteinen. Herran ääni sanoo: ”Tämän
maailman lapset naivat ja naitetaan. Mutta ne, jotka ovat tuon maailman ja
kuolleista ylösnousemuksen arvoisia, eivät mene naimisiin eivätkä vietä häitä.
Sillä he eivät enää kuole, sillä he ovat Jumalan enkelten kaltaisia, koska ovat
ylösnousemuksen lapsia.” (Luuk. 20:34–36) Se, mitä meistä tulee, te olette jo
alkaneet olla. Te olette jo tässä maailmassa osalliset ylösnousemuksen
kunniasta. Te kuljette maailman läpi ilman maailman tartuntaa. Pitäytyessänne puhtaina ja neitsyinä olette
Jumalan enkelten kaltaisia. Pysyköön vain neitsyys ja lujittukoon vahvana ja
vahingoittumattomana niin kuin se on uljaasti alkanut, kestäköön se jatkuvasti.
Älköön se tavoitelko koristeekseen koruja ja vaatteita vaan tapoja. Katsokoon
se Jumalaan ja taivaaseen katse kiinnitettynä korkeuteen, älköönkä painuko
lihan ja maailman himoon tai asettuko maallisiin.
Outi Lehtipuun puolesta
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Carmina Burana
Rota fortunae in codice Burano (circa AD 1230) |
“Carmina burana” -nimellä
tunnettu käsikirjoitus lienee kuuluisin kokoelma keskiaikaista runoutta, suuri yleisö
tuntee kokoelman epäilemättä erityisesti C. Orffin tekstien pohjalta tekemän
sävellysteoksen kautta. Kuitenkin myös alkuperäisiä sävellyksiä on levytetty. Tämä
kokoelma runoja löydettiin 1800-luvulla, ja vasta tältä ajalta on peräisin
nimitys ”Carmina burana”, ”Benediktbeuernin lauluja”. Käsikirjoitus on laadittu
vuoden 1230 tienoilla, sen runot ovat suurimmaksi osaksi tätä aikaisempia. Kokoelma
on hyvin vaihteleva tasoltaan ja sisällöltään; CB-kokoelmaan kuuluu mm. nuoruuden
ja kevään iloista kertovia runoja, juomalauluja sekä teatteria. Runot on
kirjoitettu latinaksi, osa myös kansankielillä.
Alla on suomennoksineen kolme runoa, jotka aiotaan käsitellä 26.3. Verkkoselainten asetuksista riippuen palstat saattavat sekaantua. Pdf-versio säilyttää paremmin asettelun.
Carmina
buranan runot voidaan pääsääntöisesti luokitella kuuluviksi nk. goliardi- l.
vagantti-runouteen. ”Goliardi”-termin etymologia ei ole täysin selvä (Fichtner
1967: 230–237). Termiä ”goliardien runous” käytetään usein hyvin epätarkasti:
usein termin alle niputetaan kaikki keskiaikainen runous, jota ei voi pitää
uskonnollisena (Haskins 1982: 177). ”Goliardinen runous” ei ole keskiaikainen
termi (Riggs 1977: 65).
Goliardinen
runous yhdistetään 1100- ja 1200-lukujen kierteleviin pappisopiskelijoihin, goliardeihin
(t. clerici vagi). 1000-luvulta lähtien nämä kiertelevät opiskelijat vaeltelivat
oppilaitoksesta toiseen voidakseen seurata kuuluisien opettajien luentoja. Näihin
aikoihin myös moderni yliopistolaitos sai alkunsa. Paitsi että goliardit tunnetaan
kiertelevästä elämäntavastaan, säilyneiden lähteiden mukaan goliardit olivat
myös eräänlaisia aikakautensa kapinallisia. He hankkivat mainetta häiritsemällä
kirkkorauhaa esim. parodioimalla jumalanpalvelusmenoja ja osallistumalla
kirkkolauluun itse tehdyin, rivoin sanoituksin. Katolinen kirkko koki goliardit
uhkaksi arvovallalleen ja puuttui myöhemmin heidän kiertelevään elämäntapaansa.
(Haskins 1982: 177 & 184; Waddel 1968: 177−179 & 203−204.)
Vaikka
monet nk. goliardisen runouden teemat liittyvät kiertelevien opiskelijoiden
elämään, näiden runojen kirjoittajat eivät (ainakaan yleensä) olleet kierteleviä
opiskelijoita, vaan pikemminkin merkittävässä asemassa olevia, korkean sivistyksen
omaavia henkilöitä, esim. yliopisto-opettajia. On tietenkin muistettava, että
suurin osa tämän runouden kirjoittajista (kuten alla olevien runojen laatijat) on
jäänyt tuntemattomiksi. Eräs kuuluisimmista, Arkkipoeetta, tosin matkusteli,
mutta vietti (sikäli kuin tiedämme) suuren osan elämästään keisarillisessa
hovissa. Lisäksi on huomattava, että goliardinen runous on laulettua lyriikkaa,
jonka säveltäminen ja esittäminen vaativat koulutettuja muusikoita ja instrumentteja;
näitä tuskin kiertelevät opiskelijat pystyivät hankkimaan. Goliardinen runous,
maineestaan ja teemoistaan huolimatta, on kirjoitettu aikakautensa
sivistyskeskuksissa latinaa taitavalle sivistyneelle yleisölle, joka tätä runoutta
ymmärsi ja osasi arvostaa. Goliardiset teemat tässä runoudessa ovat siis
pikemminkin kirjallisia topoksia kuin kuvauksia kirjoittajiensa todellisesta
elämästä. Aiheesta tarkemmin, kts. esim. Dronke 1996: 21; Haskins 1982:
177−178; Raby: 340−341.
Kirjallisuutta
Carmina Burana mit
Benutzung der Vorarbeiten Wilhelm Meyers; kritisch herausgegeben von Alfons Hilka und Otto Schumann (1971).
Dronke, Peter (1996) The Medieval lyric.
Fichtner, Edward G. (1967) “The Etymology of Goliard.” Neophilologus, vol. 51, no. 1.
Haskins, Charles Homer (1982) The Renaissance of the Twelfth Century.
Raby,
Frederic James Edward (1957) A History of
Secular Latin poetry in the Middle Ages.
Rigg, Arthur George (1977) « Golias and other pseudonyms. » Studi
medievali. 3rd
series vol. 18.
Waddel,
Helen (1968) The Wandering Scholars.
Estas in exilium
Carmina burana -kokoelmassa runo nro
69. Aloitus muistuttaa monia saman aikakauden romaanisilla kielillä kirjoitettuja
runoja, jotka alkavat vuodenajan (yleensä kevään) kuvauksella ja siirtyvät sitten
kertojaminän rakkauselämän kuvaukseen. Runoilija on vielä jakanut runon selkeästi
kolmeen osaan säkeistöjen mukaan: 1. vuodenaika; 2. rakkaus; 3. rakkauden
kohde. Vahva vastakohta-asetelma: talven kylmyys vs. rakkauden lämpö.
1. Estas in exilium Kesä on
iam peregrinatur, jo lähtenyt (”oleskelee
maanpaossa”)
leto nemus avium ja lehto on hiljentynyt
cantu viduatur, intujen
iloisesta laulusta
pallet viror frondium, lehtien vihreys kalpenee
campus defloratur. niitty lakastuu.
Exaruit, Se, mikä
kukoisti,
quod floruit, kuivuu
quia felicem statum nemoris kun kylmän pahaenteinen voima
vis frigoris vie
sinistra denudavit ilon metsästä
et ethera silentio ja karkottamalla linnut
turbavit, tekee
exilio taivaan
dum aves relegavit. hiljaiseksi.
2. Sed amorem, Mutta rakkautta,
qui calorem joka
ruokkii
nutrit, nulla vis frigoris lämpöä, ei mikään
kylmän voima
valet attenuare, voi
heikentää,
sed ea reformare sillä rakkaus pyrkii
uudistamaan
studet, que corruperat sen,
minkä kylmän jähmeys
brume torpor. Amare on
turmellut. Katkerasti
(huom!
ei verbi amo, vaan amarus, adv.)
crucior, kärsin
morior kuolen
vulnere, quo glorior. haavasta, josta olen ylpeä.
Eia, si me sanare Voi, jos hän, joka iloitsee
haavoitutettuaan
uno vellet osculo, ”menestyksellisesti keihäällään”
sydäntäni,
que cor felici iaculo haluaisi minut
gaudet vulnerare! parantaa yhdellä ainoalla suudelmallaan!
3. Lasciva blandi risus, Hän on kujeileva, hänen
naurunsa (hymynsä?)
viehättävä,
omnes in se trahit visus. hän vetää kaikki katseet
puoleensa.
Labia Hänen
huulensa,
veneria aistilliset
tumentia ja
täyteläiset,
- sed castigate - dant errorem -vaikkakin hillitysti- viekoittelevat
leniorem, ”viattomaan
hairahdukseen”,
dum dulcorem kun ne suudellessa
instillant, favum mellis,
osculando, vuodattavat hunajan makeutta,
ut me mortalem negem aliquando. niin että tuntisin itseni
kuolemattomaksi
(oik.
kieltäisin olevani kuolevainen).
Leta frons tam nivea, ”Iloinen” (kaunis?) otsa
niin lumivalkoinen
lux oculorum aurea, silmien kultainen loiste
cesaries subrubea, hiuksien punerrus
manus vincentes lilia kädet liljoja kauniimmat (”voittavat
liljat”)
me trahunt in suspiria. saavat minut huokailemaan
(”vetävät huokauksiin”)
rideo, nauran
(hymyilen?)
cum video kun
näen
cuncta tam elegantia, kaiken tuon
hienostuneisuuden,
tam regia, niin
kuninkaallisen,
tam suavia, niin
suloisen,
tam dulcia. niin
ihanan.
Transit nix et glacies
CB 113. Myös tämä runo alkaa kevään
kuvauksella, josta siirrytään kertojan henkilökohtaisiin rakkaussuruihin.
Useita ilmeisiä viittauksia antiikin runouteen, vrt. esim. 1) Horatius: Solvitur acris hiems grata vice veris et
Favoni; 2) Ovidius: Hac amor, hac
odium t. Catullus: Odi et amo
(näistä ensiksi mainittu todennäköisempi esikuva koska tunnetumpi
kirjoitusaikana); sekä 3) Vergilius: Agnosco
veteris vestigia flammae.
1. Transit nix et glacies Lumi ja jää
väistyvät
spirante Favonio, Länsituuli puhaltaessa
terre nitet facies maan kasvot loistavat
ortu florum vario; lukuisten kukkien noustessa
et michi materies ja minulle aihe
amor est, quem sentio. on rakkaus, jonka tunnen.
Ad gaudia temporis (Vuoden)ajan
vallattomuus
nos ammonet ”kehottaa” meitä iloihin/
lascivia. vuodenaika
saa meidät vallattomiksi tms.
2. Agnosco vestigia Tunnen jälleen
rursus flamme veteris; vanhan liekin jäljet.
planctus et suspiria Valitukset ja huokaukset
nove signa Veneris, ovat uuden rakkauden
merkkejä,
a quo monet joista suru
tristia muistuttaa
amantes pre ceteris erityisesti rakastavaisia.
Ad gaudia...
3. Illa, pro qua gravior Hän, jonka vuoksi mieleni
kärsii
mens amorem patitur, rakkaudesta raskaasti
(raskaammin),
iusto plus asperior, on kovasydämisempi kuin
olisi kohtuullista;
nec michi compatitur. eikä hän jaa kärsimystäni.
Amans, et non mentior, On
totta, (oik. ”en valehtele”) että rakastunut
nec vivit nec moritur. ei ole elossa eikä kuollut.
Ad gaudia...
4. Hic amor, hic odium; Siellä
missä on rakkautta, siellä on myös vihaa,
quid eligam, nescio. enkä tiedä, kumman
valitsen.
Sic feror in dubium; Niinpä joudun
epätietoisuuteen,
sed cum hanc respicio, mutta kun katson häntä jälleen
me furatur inscium, hän tietämättäni varastaa ”sydämeni”
(oik. minut)
et prorsus deficio. ja voimani täysin pettävät.
Ad gaudia...
Non est finis precibus, Rukouksille ei ole loppua,
quamvis cantu finiam vaikka loppuu lauluni.
superis faventibus Jumalten suosiessa
adhuc illi serviam, yhä häntä palvelen
unde letis plausibus ”ja onnen suosiessa”
optata percipiam! saan sen mitä haluan!
Ad gaudia...
Estatis florigero tempore
CB nro 70. Miehen ja naisen
välinen dialogi, joka alkaa miehen sisäisellä pohdinnalla. Dialogin
tapahtumapaikkana ilmeinen Locus amoenus.
1. Estatis florigero tempore Kesän kukkivaan aikaan
sub umbrosa residens arbore, istuin puun varjossa,
avibus canentibus in nemore, lintujen laulaessa
lehdossa
sibilante serotino frigore, ja
myöhäisen viileyden ”kuiskatessa” (sibilo: viheltää,
mee Thisbes adoptato fruebar eloquio sähistä), nauttien Thisbeni
colloquens de Veneris blandissimo (valitsemasta) kaunopuheisuudesta,
commercio. keskustellen ”rakkaudesta”.
(Venus: Rakkauden
Jumalatar,
rakkaus; blandus: mm. viehättävä;
commercium:
mm. kauppa, seurustelu)
2. Eius vultus, Hän
kasvollaan,
forma, cultus kauneudellaan ja sivistyksellään
pre puellis, ylittää toiset tytöt,
ut sol stellis, aivan kuten Aurinko
sic prelucet. loistollaan himmentää
tähdet.
O inducet Oi, voisiko suunnitelmani
hanc nostra ratio, saada hänet suomaan
minulle läheisyytensä
ut dignetur suo nos beare consortio? ja tekemään minut onnelliseksi?
3. Nil ergo restat satius, Ei
siis ole jäljellä mitään sopivampaa
quam cecam mentis flammam keinoa
kuin paljastaa tunteideni
denudare diffusius. (mieleni) kätketty liekki avoimemmin.
Audaces Fortuna iuvat penitus. ”Onni suosii rohkeaa.”
his ergo sit introitus: Tällainen olkoon
aloitukseni:
4a. «Ignem cecum sub pectore, Pitkän aikaa ruokin
longo depasco tempore, näkymätöntä
liekkiä rinnassani.
qui vires miro robore Tuo liekki ihmeellisellä
voimalla
toto diffundit corpore. leviää koko ruumiiseeni.
4b. Quem tu sola percipere Sinä
yksin voit liekin ymmärtää
si vis, potes extinguere, ja,
jos haluat, sen sammuttaa,
meum semivivere ja minut, puolikuolleen,
felici ligans federe» sitoa onnelliseen liittoon.
4c. «Amoris spes est dubia, Rakkauden toivo on
epävarmaa,
aut verax aut contraria. se
voi olla totta (verax = totta puhuva) tai sen
Amanti necessaria vastakohta.
Rakastavalle on
virtutis est constantia tärkeää hyveen pysyvyys.
5a. Sed pre ceteris virtutibus est patientia Mutta hyveistä ennen
kaikkea
amoris famulantia kärsivällisyys
palvelee rakkautta.
5b. Sed et ignem, qui discurrit per precordia, Mutta anna jonkun toisen
sammuttaa tuli,
fac extinguat alia! joka
raivoaa rinnassasi!
5c. Noster amor non furtiva, non fragilia Rakkauteemme ei kuulu
amplexatur gaudia» salaisuuksia eikä katoavia
iloja.
6a. «Ignis, quo crucior, Liekki, joka minua
kiduttaa,
immo quo glorior, tai josta olen ylpeä,
ignis est invisibilis on näkymätön tuli.
6b. Si non extinguitur, Jos tulta ei sammuta
a qua succenditur, hän, joka sen sytytti,
manet inextinguibilis sitä ei voi sammuttaa.
7a. Est ergo tuo munere On siis sinun ”vallassasi”
me mori vel me vivere» (munus
= lahja, palvelus, tehtävä yms.),
kuolenko
vai elän.
7b. «Quid refers pro re pendula (Ehdotan
korjausta ”Quid REFERT” jolloin
vite pati pericula? käännös:)
Mitä hyödyttää kärsiä epävarman
asian
vuoksi hengenvaaraa?
8a. Est pater, est mater, Minulla on isä, äiti ja
veli,
est frater, qui quater jotka moittivat minua
die me pro te corripiunt, neljä kertaa päivässä
takiasi.
8b. Et vetulas per cellulas Vanhat naiset huoneissa
et iuvenes per speculas ja nuoret vartiopaikoilla
deputantes nos custodiunt; pitävät meitä/minua
silmällä.
9. Argumque centioculum Pelkään (”vapisen”)
satasilmäistä
plus tremo quam patibulum. Argosta enemmän kuin hirsipuuta.
10. Est ergo dignum Hyvätapaisen miehen
virum benignum tulee siis välttää
vitare signum, sellaista asioita,
unde malignum joista ilkeät juorut alkavat
murmur cursitat per populum». levitä
kansan keskuudessa.
11a. Times in vanum! Turhaan pelkäät!
Tam est arcanum, Salaisuus on sellainen,
quod nec Vulcanum etten ole huolissani edes Vulcanuksesta
curo cum sophisticis catenis. viekkaine kahleineen.
11b. Stilbontis more Merkuriuksen tapaan
Letheo rore Lethen vedellä
Argum sopore vaivutan Argoksen uneen
premam, oculis clausis centenis.» ja
suljen hänen sata silmäänsä.
12a. «In trutina mentis dubia Mieleni vaakakupissa
painavat (”kuohuvat”)
fluctuant contraria ristiriitaiset tunteet (epäilyt):
lascivus amor et pudicitia. kiihkeä rakkaus ja siveys.
12b. Sed eligo, quod video: Valitsen sen, minkä näen:
collum iugo prebeo, tarjoan kaulani (niskani?) ikeelle.
ad iugum tamen suave transeo». Ies,
johon itseni kiinnitän, on kuitenkin suloinen
(transeo
ad+ akk: siirtyä jnkn puolelle, liittyä jhk).
13. «Non bene dixeris Etkö ylistä
iugum secretum Veneris, Venuksen salaista iestä,
quo nil liberius, jota vapaampaa, ihanampaa,
nil dulcius, nil melius? parempaa ei ole?
14a. O quam dulcia Oi kuinka ihania
sunt hec gaudia! ovat nämä ilot!
Veneris furta sunt pia. Venuksen salaisuudet (furtum: varkaus,
varastettu
tavara, salaisuus) ovat pyhiä.
14b. Ergo propera Siispä kiiruhda
ad hec munera! ottamaan näitä lahjoja!
Carent laude dona sera». Liian myöhään tarjotut
lahjat eivät ansaitse kiitosta.
15. «Dulcissime! Totam Rakkahin! Annan itseni
subdo tibi me»! kokonaan sinulle!
Jari Nummen puolesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)